torstai 28. heinäkuuta 2011

Asiallinen nainen :)

Tämänpäiväisen sairaalakäynnin pelasti, kun luin omia papereitani seuraavaa tutkimusta odotellessa ja löysin sieltä tämän:

Asiallinen nainen.

Ettäs sitten tiedätte! Jos on epäilyksiä, ei kannata niitä sen enempää miettiä, sillä Kuopion Yliopistollisessa Sairaalassa on todettu, että olen asiallinen nainen :D 

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Matka äidiksi

Minun matkani äidiksi on ollut helppo, luonnollinen. Näin voisi sanoa. Olen toivonut vauvaa, tullut raskaaksi ja odottanut, kärsinyt joistakin raskausajan vaivoista ja synnyttänyt. Saanut lapsen. Kuusi kertaa, melkein hävettävän helposti.

Yhden kerran toivottu raskaus tuntui alusta asti toivottomalta. Sanoin miehelleni minusta tuntuvan, että emme saa tätä lasta, vaikka kaiken piti olla kunnossa. Verenvuodon alkaessa tiesin heti pelin menetetyksi ja sitä lasta emme saaneetkaan. Mutta sen jälkeen saimme vielä viisi.

Tiesin jo nuorena, ihan lapsena, että tahdon omia lapsia. Leikin nukeilla pitkään, ajatusleikittelin lapsiajatusta, ompelin yläasteikäisenä vauvanvaatteita. Tiesin myös, että halusin lemmikin, paljon lemmikkejä, eläimiä, elämää eläinten kanssa, työtä eläinten kanssa. Kaikkea. Halusin myös tuntea, tietää ja kokea, oppia ymmärtämään, myötäelämään, näkemään.

Matkani äidiksi on ollut helppo, luonnollinen - tai no, biologinen. Helppouteen ja luonnollisuuteen on kätkeytynyt iso kirjo ajatuksia. Haparointia ja varmuutta, tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä, riittämättömyyden tunteita, kaikkivoipaisuutta. Luulisi, ettei äidiksi kasvamisen kipu ole minua koskettanut, sillä olen saanut viidessätoista vuodessa kuusi lasta. Enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut edes toivoa.

Sattumalta ajauduin joitakin vuosia sitten lukijaksi Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka-blogiin ja koukutuin heti. Toivoin monien muiden joukossa, että matka etenee onnelliseen äitiyteen ja että blogi ilmestyy kirjana. Sain kirjan käsiini eilen ja liikutuin jo kirjan kantta katsellessani. Etsin äkkiä etulehdeltä kuvan, jossa Anna on tyttärensä kanssa. Tytär hymyilee kuvassa ja äiti katsoo lastaan niinkuin vain äiti voi, hymy ulottuu korviin, sädehtii ja vie valon sydämeen asti. Luulen, että tiedän jotain siitä, mitä Anna tuntee katsellessaan tytärtään noin.

Avaan kirjan ja näen omistuskirjoituksen. Vienalle. Liikutus vaanii silmien takana, vaikka en saisi itkeä - poskionteloni leikattiin eilen pitkittyneen tulehduksen vuoksi, olen juuri tullut kotiin ja kaikki päässä on hellää, pienikin paine tuntuu räjähdyttävältä. Käännän sivua ja räpyttelen tunteen pois. Heittäydyn. Kainaloon kipuaa yksi omistani, sitten toinen. Painaa päänsä ihan lähelle ja sanoo: "Äiti, minulla oli sinua kova ikävä." Toisella ei ole vielä edes sanoja, mutta jotain painokasta hänkin kertoo. Ja kikattaa onnesta, kun äiti on tullut kotiin vietettyään viikon sairaalassa.

Istun lasteni kanssa sohvalla ja luen. Turvaverkko huolehtii vielä lasten rutiineista ja tarpeista, sillä minä en saa nostella, touhuta. En pysty laskemaan kirjaa käsistäni, vaikka olenhan minä nämä sanat jo periaatteessa lukenut! Montakin kertaa, blogista. Vertaan päiväkirjamerkintöjä omaan elämääni ja yritän muistella, mitä milloinkin ehkä tunsin. Elän täysillä Annan tunteita ja melkein vastaan ääneen: Juuri noin tunsin, kun odotin tulevani raskaaksi!! Sitten melkein häpeän - se kävi minulta kuitenkin niin helposti, enkä joutunut puntaroimaan kaikkea noin paljon, pitkään ja kipeästi.

Jatkan, kääntelen sivuja ja omat lapsuusmuistoni - olemme kai samanikäisiä? - vaeltavat mukana. Koen lukiessani omituista yhteyttä, melkein kuin keskustelisin Annan kanssa. Niin erilaista, kuitenkin niin samanlaista. Nauran Annan lapsuusmuistoille, jotka tipahtelevat mieleen matkalla äitiyteen ja muistan samalla monta omaani.

Nyt, kun tiedän, miten onnellisesti kirjassa käy, en itke niin kuumia kyyneleitä kuin aikanaan blogimerkintöjä lukiessa, kun Annaa turhauttaa kaiken hitaus. Silti rintaa kivistää, kun Anna kertoo rehellisesti ja kaunistelematta ihmisten ajattelemattomista sanoista, toivon ja epätoivon vaihtelusta, odotuksesta. Vauvan kaipuusta. Riemuitsen kirjaa lukiessa yhtä paljon kuin aikanaan blogimerkinnän huomattuani, että lapsi on nyt annettu, luvattu: Annasta on tullut äiti ja hänen puolisostaan isä!

Hymyilen kyyneleet poskillani, kun luen hakumatkasta, jännityksestä ja matkarattaista. Kuvittelen mielessäni - oman puolitoistavuotiaan tyttäreni painautuessa minua vasten - kuinka tytär on saatu syliin ensimmäisen kerran ja kuinka Anna kertoo hänen nauraneen ääneen. Ihmetyksissäni luen, tunnen hengittävänikin eri tavalla. Hyvin yksinkertaisia, koukeroimattomia lauseita toisensa perään, niin suoraa, niin intiimiä. Tunnen päässeeni mukaan erityisiin hetkiin.

Kun illalla laitan kirjan pois luettuani viimeiset sivut hampaita pestessäni, tunnen iloa ja kiitollisuutta. Olen kiitollinen Annalle, että hän kirjoitti tämän kirjan. Omasta mielestäni olen aina ollut suvaitsevainen ja pitänyt adoptiota ihan samanlaisena vanhemmuuden muotona kuin biologistakin vanhemmuutta. Tämä kirja kuitenkin antoi näille ajatuksilleni syvemmän kaiun, todellisen tiedon ja ymmärryksen siitä, että adoptiomatka on odotus ihan yhtälailla kuin raskauskin. Lapsi saa alkunsa munasolusta ja siittiöstä, kasvaa  kohdussa ja syntyy, se on selvä asia. Ihan täysiä Äitejä kuitenkin tehdään monin eri tavoin: elämällä oma elämä lapsuudesta asti sitä itselle tarkoitettua polkua pitkin, ajattelemalla asioita, miettimällä, hengittämällä, kipuilemalla -  ja ennenkaikkea haluamalla olla jollekin se: Äiti!

Kiitos, Anna, että kirjoitit. Päästit minut todella lähelle. Toivon kaikkea hyvää äitiydellesi, puolisosi isyydelle ja tyttärellenne - koko elämällenne.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Minusta on tullut lukija...

Avaan blogin, tämän oman, jo varmaan kymmenettä kertaa. Tuijotan Sulon kuvia ja mietin, miten siellä pienelle koiralle riittää ymmärrystä ja tekemistä, kun itse olen täällä.

Nieleskelen kyyneleitä katsoessani varsojen ja niiden emien kesäriemua, ja mietin, miltä Rosmariini nyt näyttää, kun on päiviä mennyt sen näkemisestä. Onkohan niillä hyvä olla?

Millainen keli siellä edes on. Ikkunoita ei saa avata ilmastoinnin takia, ja sälekaihtimien välistä näen välillä aurinkoa, ja välillä kerrostalon välistä pilkahtavan taivaan näen täyttyvän pilvistä.

Lapsuusmuistot itkettävät ja luen niitä uudelleen ja uudelleen. Mitenkähän ne soluttavat neljännekset, joista mies kertoi. Kutsuikohan hän niille eläinlääkärin?

Uudet kukot, horniolaiset nuorikot Koivunen ja Kuusinen ehtivät onneksi jo tottua hyvin uusiin kanoihinsa ennen tänne joutumistani, mutta mitenkähän muut kanat voivat - onnistuiko joku hautomaan lisätipuja, kun niille kanalasta eroon otetuille kävi niin kehnosti, että hävisivät ( tai joku söi! ), onkohan kana pysynyt kanalassa, ja menikö se yrittämään niitä munia vielä hautomaan? Onkohan munat kerätty pois, pitääpä muistaa kysyä.

En muista sanoa kaikkea, en puoliakaan täältä. En edes tiedä, mitä kaikkea päivän mittaan siinä teen, havainnoin, ja katson. En kykene järkevästi luettelemaan, missä järjestyksessä mitäkin, miten kaikesta selviää, kun se on vain niin sitä elämää, joka henkäyksellä ja tarpeen vaatiessa.

Lapsia on kova ikävä, eivät nuo edes puhelimessa suostu puhumaan. Esikoisen kanssa facebookissa sentään, ja vastuuntuntoisesti hän onkin siellä kaiken hoitanut, parhaansa mukaan ja varmasti hyvin. Mutta silti minä en tiedä, kun tosiaan kaikkea en edes osaa kertoa, miten, miksi ja milloin. Kuopus saa raivareita kuulemma, ja niitäkin on kova ikävä.

Vuodenaika on menettänyt merkityksensä. Kanttarelliaika, kuulemma, mutta minulla on tunnistamaton sieni kahden bakteerin kanssa silmää asuttamassa. Huono olo, kipulääkkeitä, avaavaa lääkettä, suihkeita, tippoja, kortisonia, antibioottia. Selkäkin jo valittaa, kun vaan makaan, istun tai vähän kävelen. Vatsa ei toimi ja ruoka ei maistu. Valivalivalivali. Silti kaikki on miljoona kertaa paremmin kuin asioitaan voihkivalla huonekaverilla.

Pakkoloma. Ihan on kyllä väärään aikaan. Senkin elämä. Anna minun elää.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Olipa kerran

pieni ihminen, joka meni ja rakastui elämiin. Kaikenlaisiin, kaikenkokoisiin, kaikenkarvaisiin eläimiin. Pieni ihminen kasvoi suureksi ja sitten vielä vähän suuremmaksi ja sai ympärilleen kaikenkarvaisia, joista tuli Rakkaita Ystäviä. Jotkut Rakkaat kaikenkarvaiset vain kävivät isoksi kasvaneen ihmisen ympärillä, muuttivat omiin koteihinsa saamaan uusia rakkaita ystäviä ihmisistä, jotka niitä suuresti rakastivat. Jotkut kuitenkin tulivat jäädäkseen...

Olipa kerran tarina Somasta lapinkoiranartusta, joka oli kohtalonomaisesti löytänyt tiensä erääseen perheeseen ja tullut Tärkeäksi, tehnyt suloiset pennut ja odotti toisia, odotti onnellisena, kunnes onni kääntyi. Soma joutui pakkaamaan laukkunsa ja jättämään rakkaat ystävänsä. Soma kuitenkin puhalsi annoksen elämäniloa ja elämänvoimaa seitsämään pentuunsa, jotka jatkoivat elämää pontevina varaemojen hoivissa.

Sulo 1 viikkoa ( 518g )

 Sulo 2 viikkoa ( 1020g ja valloittavan kaunis naama )


2 viikkoa...

 3 viikkoa ja "iso poika jo".

 Suloooooooooooooo... 3 viikkoa!

4 viikkoa - ulkoillaan jo...

Hei me lennetään ;)

 Matkalaukkupentue... ( 4 viikkoa )


5 viikkoa


7 viikkoa ja vuohen lantio :p


Soman pentujen tarina jatkui niin, että ne vahvistuivat, hurmasivat kukin oman ihmisensä jo puhelimessa ja olivat lähdössä pois. Kaikki saivat itselleen oman sydämen, jonka suojaan käpertyä, jossa paistatella rakkauden lämmössä. Isoksi kasvanut pieni ihminen oli myös rakastunut tietämättään, tahtomattaan ja melkein jätti ymmärtämättä sen, mitä oli tarkoitettu. Isoksi kasvanut lypsi lehmiä ja mietti miettimistään, kunnes kuuli radiosta sen laulun.


 "...Olen odottanut sua
Juuri näin, piti tapahtua
Sulje silmäsi, nyt se alkaa
Uskotko uniin, vai sattumaan?


Tiesin, sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut.
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan.


Joko tunnet jyrkänteen
Älä pelkää, yhdessä mennään.
Näin me syöksytään, on pakko huutaa
Kädet ilmaan, antaudutaan!


Tiesin, sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut.
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan.


Hölmö, et ymmärrä mitä teet
Hullu, vain hullu kohtaloaan pakenee
Nyt kuuntele kun aallotkin anelee
Hei, ethän mee!!


Hei, ethän mee!!


Tiesin, sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan.


Kyyneleet vierivät pitkin isoksi kasvaneen poskia, kun hän mietti sitä vielä tuntematonta ihmistä, joka tarjoaisi sille viimeiselle vapaana olevalle kotinsa, elämänsä ja sydämensä.

Hölmö, et ymmärrä mitä teet
Sen uuden ihmisen pitäisi omata kokemusta koirista, ymmärtää positiivista vahvistamista ja myös osata jakaa oma huomionantonsa niin, ettei pieni huomionkerjäläinen saisi kaikesta huomiota - ettei siitä tulisi ongelmakoiraa. Pentujen omistaja kertoi puhelimessa arvelevansa, että se tarvitsisi maita ja mantuja hallittavakseen, täyttä elämää ja paljon tekemistä, kokemista ja "isännän paikan" jossain maalla.
Hullu, vain hullu kohtaloaan pakenee
Olisiko se mahdollista? Ei. Mutta jos luopuminen sattuu enemmän kuin ajatus mahdollisista ylipäästävistä ongelmista? Perheäänestys totesi perheen olevan ainakin yhtä hullu kuin isoksi kasvanut pieni ihminen ja ilon läikähdys tuntui sydämessä.
Hei, ethän mee!!! Hei, ethän mee!!!

Tarkoitettu tai ei, mutta niin siinä kävi. Koskaanikinämilloinkaan ei pentulaatikolla pentu ole ottanut minuun niin kovasti kontaktia kuin Sulo - Kylkimyyryn Kontian Somalainen - teki heti olemassaolonsa alkusenteiltä. Jokin sai minut huolestumaan sydänjuuriani myöten juuri Somalaisten pentujen kohtalosta heti, kun avunhuuto niiden emon kuoltua saavutti paimensukuispiirit ja facebookin. Jokin sai Outin tuomaan Sulon, Sievän ja Söpön ( joista tuli Elli ja Lumo ) meille Wiiman hoitoon, jokin sai Wiiman ottamaan ne äidinrakkaudella heti vastaan ja tissille. Jokin sai Sulon katsomaan minun silmiini ja sieluuni heti, kun se silmänsä auki sai ja jotenkin se ujuttautui sydämeeni tavalla, mitä kukaan pentu koskaan ei ole ennen tehnyt.

Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa...
Olemme kulkeneet Sulon kanssa jo pitkän matkan. Moninkertaisesti pidempi matka olkoot vielä seikkailuna edessämme. Luovutusiän jälkeen olemme jo olleet navetassa, teurastaneet kukkoja, autoilleet kylällä asioilla ja Pohjois-Karjalassa kukkojenhakuvisiitillä sekä olleet Histamiinin koirahoitolassa koirakurssilla ja yöpymässä yhteisellä patjalla. Sulo osaa tulla kutsusta luo, istua ja ottaa kontaktia, haukkua komentaa antamaan ruuat nopeammin varsinkin kun ruokana on yhdessäteurastettua kukkoa ( jolloin se ei saa ruokaa nopeammin vaan hitaammin, käytyään ensin hiljaa maahan odottamaan kauniisti ), käydä pissillä ja kakalla ulkona jos sen muistaa viedä tarpeeksi usein, riehua ja koittaa purra ja repiä kaikenlaista niinkuin normaali pentu konsanaan. Sulolla ja minulla on suhde, joka toivottavasti on antoisa meille molemmille.
 Ilpon kanssa juoksemassa.

Sulolla on tehtävä, ja se on olla Rakas Ystäväni, maatilan monitoimikoira, paimenkoira, vahtikoira, lasten kaveri, uimavahti, ja tulevaisuudessa ehkä joskus isäkoira muutamalle pentueelle, jos kaikki hyvin käy.
Älä pelkää, yhdessä mennään.
  Kukonteurastuksessa.