Olen minä tästä varmasti ennenkin kirjoittanut. Varmasti olen. Melkein näillä samoilla sanoillakin varmaan, tai ajatellut olen useasti, sanonutkin monelle.
Kun olin pieni, ahtauduin sohvatuoliin ja isän tai äidin piti asetella minulle kaikki ( lukuisat ) pehmoeläimeni ympärilleni, niin, että ahdasta tuli. Siellä oli nallea ja mollaa, pupua ja koiraa, kissaa ja nukkevauvaa. Ja minä. Leikin kuulemma Maijan kotia.
Vähän isompana kuljettelin kauppakorissa äitini mustaa aitokarvaista hattua, selitin, että minulla on tässä kissa, kannoin koria käsivarrellani ja silitin sitä kuviteltua kissaa. Ajattelin ja juttelin. Taisin antaa sille nimenkin.
Kun sitten jo osasin itse käyttää saksia ja liimaa, mielikuvitustani ehkä kaikkein eniten, rakensin sopivasta pahvilaatikosta tallin, jossa oli heinävintti ja kaikki, kolme karsinaa ja käytävä. Leikkasin saksilla hentoa heinää nurmikkomme reunalta, annoin sen kuivua auringossa ja pussitin kesää leikkihevosille syötäväksi. Jauhoin morttelissa kaurahiutaleita pienemmäksi, että olisivat sopivankokoista Kuopion torilta ostetuille ruunikoille leikkihevosille: tammalle ja kahdelle varsalle.
Unelmoin ja kirjoitin ruutuvihkoon hevosten nimiä ja sukuja, keräsin tietoja lehdistä, leikkasin ja liimasin, alleviivasin ja kirjoitin leikekirjoihin huomioitani. Raahasin kirjastosta kirjoja, luin ne etuperin ja takaperin, painoin mieleeni, muistin.
Kuvittelin, että elämäni on ohi, kun makasin valveilla katulampun loistaessa silmiini huoneeni ikkunasta, paskaa, ja kurjaa, kun en saanut kissaa enkä koiraa. En edes yhtä pientä kilpikonnaa eräästä lehti-ilmoituksesta.
Minä silti unelmoin. Toivoin ja ajattelin. Pyöräilin hoitamaan oikeita hevosia, jotka olivat haastavia käsitellä. Pelkäsin niitä mutta enemmän pelkäsin niiden omistajaa, joka sanoi minulle ohjeita ja kun vikisin vastaan, totesi kylmän rauhallisesti:"Se on pakko!" Sitten minun oli, ja uskalsin, opin ja onnistuin. Muutamia vuosia yli kymmenen ikäisenä päätin, että sitten KUN minulla on oma hevonen, sitä ei tarvitse kenenkään pelätä, eikä sen tarvitse ikinä minua pelätä. Sitten kun minulla on oma hevonen, minä opettelen sen kanssa niin hyvin, että sekin oppii ja tietää, mitä saa tehdä ja mitä ei, ja että se sitten tahtoo tehdä minun kanssani ne asiat, joita haluan siltä pyytää.
Toivoin oikeaa kissaa silitettäväksi ja vuorovaikutukseen, koiraa tietysti. Toivoin kaikkea, mistä luin ja imin tietoa. Halusin hoitaa lehmiä, joita rakastin jo lapsuuteni mummolan ajoilta, halusin kaikkea. Vihasin vanhempiani, jotka pakottivat minut siivoamaan, laittamaan ruokaa ja pesemään pyykkiä. Vihasin kasvimaata, jossa harvensimme porkkanaa tai kitkimme perunamaata. Varsinkin perunannostoa vihasin, koska silloin yleensä ampiainen pisti minua johonkin. Ei vain ollut vaihtoehtoja ja hyvä niin.
Nyt minua itkettää. Itkettää onnesta. Itkettää onnesta kodissa, jota olisi pitänyt taas siivota. Jonka tiskit olisi pitänyt laittaa koneeseen ( mutta jossa pyykit on aika hyvällä mallilla! ), jonka lattiat olisi pitänyt imuroida ja luututa ja pöydät pyyhkiä. Minua itkettää onnesta tallissa, jossa kuuluu tyytyväinen rouskutus niin monista leuoista, etten voi kuin pakahtua siitä onnesta, jonka olen saanut! Minua hymyilyttää tyytyväinen possun röhkintä tallissa ja tuvassa - ajatella, minulla on kaksi ihanaa pikkuista possuakin jo! - ja tieto, että isot sisarukset ovat saatelleet pienimmät jo unille ollessani iltatallissa. Melkein pakahduin silkkisen uuden turvan kosketuksesta. Lempeästä oriista, joka paitsi näyttää komealta ja juuri siltä kuin toivoin ( että saisin sanoa sen nähdessäni: WAU! ), on maailman kiltein jalostusori! ( Sitä on selvästikin kohdeltu aina niinkuin hevosta kuuluu, se kunnioittaa ihmistä ja uskaltaa luottaa heti!! )
Minä en voi kylliksi kiittää rakkaita ystäviäni, joita en edes voi tässä luetella, sillä teillä kaikilla on iso osa minun elämässäni. Unohtaisin varmasti mainita jonkun tärkeän ( tärkeitä olette KAIKKI! ), niin en edes aloita. En voi käsittää, että maailmaan on mahtunut siellä katulampun loimotuksessa miettimisen jälkeen niin paljon kaikkea hyvää, onnellista ja sitä, mistä uskalsin unelmoida!!
Jos joskus valitan mistään, palauttakaa minut tähän olotilaan: Muista Remun tulopäivän ilta ja Se Tunne *sydän* Kaikille haluan sanoa: uskalla unelmoida, mutta mieti mitä unelmoit! Se voi käydä toteen *sydän*
