Pikkuvirran Aina Valpas joukko

Ohi Auroran...

2011-12-27T00:48:00.000+02:00

Poikkeuksellisesti julkaisen tämän Karjakon-blogin tekstin osin myös täällä. Mikäli et tahdo lukea osin yksityiskohtaistakin tekstiä lehmän teurastuksesta, älä lue enempää. En vastaa lukijoiden järkyttymisestä. :( Tapahtui tänä jouluna:

Juoksen paniikissa navetalle. Mies soitti juuri ja kertoi, että Aurora-lehmä on liukastunut ja sen jalat ovat levinneet pahasti sammakkoasentoon. – Se ei selviä, ajattelen ja huohottaen kiiruhdan navetan uudemmalle lehmäpuolelle. – Voi hirveetä, sanon ääneen ja mies myöntelee.

Käännämme lehmän sille edullisempaan asentoon, mutta se ei yritäkään korjata vasemman takajalkansa asentoa. – Menetetty peli, totean hiljaa ja taas mies myöntelee, kun ei muuta voi. – Mitä sen kanssa tehdään? mies kysyy ja minä sanon vain ”En tiedä.”, koska todellakaan en tiedä.

Kömmin päiväunille, sillä olen aivan uninen valvottuani kaksi edellistä yötä miltei aamuun jouluvalmisteluja tehden. Lahjat on paketoitava yöllä, etteivät lapset niitä näe. Laatikoiden tekemiseenkään ei tuntunut olleen aikaa päivällä, joten neki n valmistuivat yöllä. Se kostautuu. Silmiä painaa, mutta uni korjaa tilanteen.

Uni ei kuitenkaan korjannut Auroran tilannetta. Se on yhtä hankalassa asennossa edelleen, kun menemme navettaan uudestaan. Käännämme sitä, mutta se ei pysty yrittämään ylös. Revähtänyt, halvaantunut. Rikki koko lehmä. Voi surku. Muistelen Auroran syntymistä, kun Varpu-hieho sitä synnytti. Synnytys meni muuten hyvin, mutta kohdusta meni rikki joku suuri verisuoni, ja eläinlääkärin apuyrityksistä huolimatta Varpu kuoli verenvuotoon pystymättä lypsämään pisaraakaan maitoa tai hoitamaan vasikkaa itse. Muistoihini on syöpynyt kuva siitä, kun Varpun emättimestä valui verta kuin puutarhaletkusta olisi laskettu.

Auroran oma poikiminen oli myös muistoihin tallentuva tapaus. Sen vasikka oli todella tiukassa, että emme miehen kanssa saaneet kahdestaan vedettyä Auroran ponnistellessa voimiensa äärirajoilla, ja vasta naapurin miehen tultua apuun vasikka syntyi. Ihmeen kaupalla tuo vasikka, Ilona, kuitenkin oli hengissä ja siitä on kasvanut kelpo hieho. Aurora oli monta päivää kipeä poikimisen jälkeen ja kun se siitä tokeni, se potki raivokkaasti aina lypsiessä, kunnes tottui toimitukseen. Viime ajat se oli hyvin vaivaton peruslehmä, ja sen sorkatkin hoidettiin joulukuun alussa moitteettomiksi seistä ja kävellä.

- Mitä sen kanssa tehdään? mies kysyy uudelleen. – Lähtis kai siitä hyvät lihat.

Pelkään, että en osaa, en pysty. Soitan paikalliselle teurastusyritykselle, jossa ollaan niin kiireisiä joulun kanssa, ettei sieltä liikene apua.- Valitan, sanoo yrityksen omistaja, vuoden kiireisin sesonki menossa, kinkkuja tässä jaellaan. Ymmärrän tietysti. Pahoittelen häiriötä ja toivottelen hyvää joulua. Soitan myös eräälle nuorelle miehelle, jonka tiedän olevan metsästysseurassa, tai ainakin luulen niin, mutta hänkään ei osaa sanoa, ketä voisin pyytää auttamaan. Varsinkin tällaisella aikaa, aatonaattona. Kiitän, ja mietin pää savuten, mitä pitäisi tehdä.

- No, lopettaa se joka tapauksessa täytyy, juttelemme ja ryhdymme toimeen. Mies hakee pulttipistoolin ja siirrämme lehmän käytävälle. – Voi että, voivottelen ääneen. – Kohta helpottaa, sanon Auroralle ja silmäni kostuvat. Voi että inhoankin näitä tilanteita!! Mies täräyttää tainnuttavan tällin lehmän otsaan ja sen pää putoaa kerrasta. Armelias taintuminen, ajattelen, ja teen sen, mitä pitää. Veri pulppuaa käytävälle tarkistettuani ensin lehmän silmästä, ettei se reagoi kosketukselle. Lehmä korahtaa muutaman kerran, veri syöksyy ulos ja muutaman liikahduksen jälkeen on hiljaista. Sydän lakkasi lyömästä. Auroran elämä on ohi, mutta minun työni vasta alkaa.

Traktori on ajettu lehmää lähimmän oven eteen ulos ja mies selvittelee pitkiä liinoja. – Mistähän tuo olis viisain ottaa kiinni, mies kysyy ja päädymme yrittämään yhtä tapaa. Esikoispoika rientää traktorin rattiin ja peruuttaa hitaasti poispäin ovelta. Lehmä nytkähtelee ja liikkuu kohti ovea. Sen pää taipuu karmiin ja näyttää järkyttävältä, mutta onneksi se ei tunne enää mitään. Nyt sille on ihan sama, miten sitä revitään. Minun tekee silti pahaa, kun niskat rusahtavat hieman lehmän liukuessa ovesta ulos märälle lumelle. – Aika helpostihan tuo tuli, mies toteaa ja kiinnitämme lehmän takajaloista traktorin paalipihtiin.

Kävelen kuin hautajaissaattueessa traktorissa roikkuvan lehmänruhon perässä konehallille, jonka suojiin traktori lehmineen peruutetaan. Mies laskee ruhon sopivalle korkeudelle ja minä valitsen veistä. – Iso vasikka. Tämä on ihan kuin vasikka, iso vasikka, hoen ääneen ja viillän ensimmäisen kerran utareen vierestä. Pian utare jo heiluu minusta katsoen vasemmalla ja tihkuttaa hiljalleen maitoa nurjalta puoleltaan. Irrotan utareen kokonaan ja avaan vatsan.

Vatsanpeitteiden läpi on mentävä varovasti, sillä en tahdo puhkaista pötsiä. Pienen suloisen rasvakerroksen alla pötsi vyöryykin jo minua kohti ja ensimmäisen kerran minua hirvittää todella. – Kyllä se vielä raatokeräilyyn kelpaa, jos et onnistu, kannustaa mies ja minä jatkan. Löydän peräsuolen ja irrotan sen kantimistaan laajasti, saan sen siististi ruhon ulkopuolelle. Pötsi ja muut mahat pullahtavat ulos kuin itsestään ja jäävät roikkumaan ruokatorven varaan. Otan maksan ja leikkaan siitä pois sappirakon. Kylläpäs maksa painaakin!! Ruokatorveen taiteilen narusta moninkertaisen solmun. En tahdo tippaakaan karvaita ruuansulatusnesteitä sotkemaan ruhoa ja lihoja.

Mies työntää sisälmyksiä ulos konehallin lattialta. Katseeni kiinnittyy erääseen pussimaiseen elimeen, jossa on pienen kämmenen kokoisia palleroita. Kohtu! Käännyn sitä kohti ja avaan kudospussit. Nieleskelen itkua, kun kohdusta paljastuu täydellinen, kauniin värinen lehmävasikka, jonka olisi ollut määrä syntyä huhtikuussa. Tämä on teurastuksen pahin vaihe. Syytön, joka ei saanut mahdollisuutta edes syntyä. Asettelen vasikan kauniisti sankon päälle, jossa on jo emän maksa ja munuaiset. Puistelen päältäni pahan mielen ja jatkan.

Nyljen taljaa hiljalleen kintereistä alaspäin. Mies pitää leperettä ja pyytää varomaan sormiaan. Varovasti, varovasti, tarkoitus onkin. Ei tässä hosumalla kannata pilalle mitään pistää. Kun pääsen häntään ja siitä alaspäin, nahka valuu kuin melkein itsestään, kuin takki pois Auroran yltä. Ei lehmä tunnu enää Auroralta, ruokaa se jo nyt tuntuu sydämellenikin olevan ja tahdon vain saada kaiken mahdollisimman siististi tehtyä.

Kolmen tunnin päästä siitä, kun Auroran sydän lakkasi lyömästä, lopetan siihen, kun lehmän pää tipahtaa irti. Olen yltä päältä veressä, hihoista saa puristaa puhdasta verta, samoin lahkeista. Mies nostaa traktorin etukuormaajan niin korkealle kuin pystyy, ja lehmän torso jää roikkumaan konehallin suojiin päiväksi, pariksi. Minusta tuntuu yhtä aikaa pahalta ja hyvältä. On epäreilua, että terve, hyvä lehmä ei saa elää, mutta on äärettömän hyvä, että onnistuin teurastamaan sen: ettei rakkaudella omin käsin kasvatettu lehmä elänyt turhaan, etteivät sen huippulaadukkaat lihat menneet hukkaan – samaan aikaan kun muualla maailmassa nähdään nälkää.

Aatonaattona suolistettu ja nyljetty lehmä odottaa paloittelijaansa, vaikka on Joulupäivä. Viivyttelen ja nukun pienet aamupäiväunet aamunavetan jälkeen, ja onnekseni saan apujoukkoja. Apujoukot huolehtivat monista asioista, ja tulevat myös paloitteluun kaveriksi. Pesen suuren, 100 litran korvon kinkunsuolauksen jäljiltä huolella, ja haetutan miehellä kokonaisen filmivanerin niinikään karjakeittiöön kunnolla pestäväksi. Tyhjistä 200 litran öljytynnyreistä teemme jalat, paksusta vanerista pöydän ja filmivanerista puhtaan liukkaan pinnan, jossa voi leikata lihaa. Lehmän ruhon alle virittelen puhtaan pressun, ja vaatteeni ovat juuri pesukoneen kautta kuivausrummusta otetut. Jälleen sujautan käteni uusiin, puhtaisiin nitriilihanskoihin, niitä on mukana taas laatikollinen siltä varalta, että joudun vaihtamaan.

Aloitan lehmän oikeasta etujalasta. Sorkat ja sääret polviin asti olen poistanut jo toissapäivänä, mutta nyt alkaa lihanleikkaus ja ruhon paloittelu. En ole tehnyt tätä koskaan lehmälle, vasikoita olen teurastanut useita kymmeniä, samoin muutamia lampaita ja vuohia. Niitä en ole koskaan niin oikeaoppisesti edes yrittänyt paloitella, koskapa olen syöttänyt ne lihat ja luut koirille. Huokaisen ja vitsailen jotain apujoukoilleni ja alan veistää. Saan jalan irti ”olkapäästä”, lapaluu jää vielä kiinni, mutta komeita lihoja jo tästäkin saa irti. Laitamme jauhelihaksi tarkoitetut lihapalat korvoon ja jatkan osien irrottelua.

Vasen jalka, kupeilta kalvojen peittämiä lihasuikaleita, jotka heitän suosiolla koirille menevään kasaan. Kylkiluiden kohdalla mietityttää, miten saan ne irti ja mies kiikuttaa sahaa ja kirvestä, jotka minä pakotan pesemään vahvoilla pesuaineilla. Lopulta päädyn vetämään teurastusveitsellä kylkiluut irti toisistaan ja vääntämään ne vain sitten pois paikaltaan. Minulle tulee hiki, vaikka ulkona myllertää melkoinen tuuli ja räntäsade. Kehitän tekniikan, irrotan kylkiluun toisensa jälkeen ja apujoukot taiteilevat niistä lihat irti. Käytän kirvestä lopulta vain katkaistakseni selkärangan, kun kaikki syötäväksi kelpaava liha on veistelty pois.

Kun minulla on jäljellä vain lanne sekä paistit, otan kännykälläni kuvan ja huokaan. Miten ihmeessä minä saatan tämän osata? Olen kadottanut ajan ja paikan tajun, ja laulan täysillä radiosta tulvivien joululaulujen mukana. Lempijoululauluni ”Näin sydämeeni Joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen” soi monta kertaa. Laulan kovaa ja korkealta – kun olen nyt jo yksin apujoukkojen lähdettyä vastaanottamaan vieraita - ja seuraan paistilihasten kaaria. – Ei näistä syömäkelvottomia tule, jos en osaakaan leikata oikeista kohdista, sanoin miehelle, mutta kun kääntelen paisteja ja fileitä myöhemmin filmivaneripöydälläni, ihmettelen niiden näyttävän täsmälleen samanmuotoisilta kuin aiemmin palautuksena teurastamoltakin tilatut. Osasinko minä leikata paistit??

Tiedän kuulostavani omahyväiseltä, kun soitan miehelle, että tulisi laskemaan etukuormaajan alemmas, jotta saisin silpoa loputkin. Osaisin myös itse laskea sen, mutta en viitsi kosketella puhtailla hanskoillani mitään likaista. Kädet ovat sen verran kohmeessa, ettei hanskanvaihtokaan houkuttele. Kahdeksan tunnin työrupeaman jälkeen vedän pressun traktorin edestä sivuun, lastaan pussitetut paistit ja fileet sekä korvollisen jauhelihaksi tulevaa esikoiseni kanssa mönkijän peräkärriin, irrotan lehmän päästä korvamerkit ja suljen konehallin suuren liukuoven suojaamaan vielä koiria varten jätettyjä teurasroippeita ja luita.

Mies kävelee perässäni ja sanoo: - Täyden kympin suoritus!” Katson häntä pitkään ja sanon: ”Antaisit edes kaks kymppiä!”

Aamulla koko kroppani on aivan jumissa.

Tapaninpäivän iltana 100 litran korvollinen lihaa on jauhettu. En saanut mistään teollisuuslihamyllyä, joten laitoin kaiken toivoni yksityiskeittiöihin tarkoitettuun Braun-lihamyllyyni. Braun ei pettänyt, sillä sain kuin sainkin jauhettua kaikki! Vasta kun jauhoin koirille viimeisiä jauhelihan seasta pois leikkelemiäni rasvoja ja jänteitä, kone sanoi sopimuksen irti kun siipiterä hajosi kolmeen osaan. Se on kuitenkin korvattavissa oleva varaosa, joten ei hätää, yhteistyömme voi jatkua vielä!

Tiedän, että Sinä lukijani ajattelet varmasti monenmoisia ajatuksia tästä kaikesta. Voit pitää minua kylmänä ja tunteettomana ihmisenä, kun ylipäätään pystyin kokeilemaan moista. Saatat pitää minua raakana, kun en itkenyt, parkunut ja kyyristynyt toimettomaksi noinkin raa’an tehtävän edessä. Voit kuvitella mielessäsi hirviön, kun lauluja lauleskellen vuoleskelin eläimestä perheelle ruokaa.

Lapsena kieltäydyin syömästä mummolan hiehoa, omaa nimikkovasikkaani Senniä. Ajatus tuntui minusta vastenmielisimmältä koko maailmassa: kuin olisi syönyt parhaan kaverinsa. Senniä minulle kuitenkin syötettiin, sillä lapsenmieli ei jaksanut valvoa kaikkia jauhelihakastikkeita tai paisteja, ja Sennin teurastamisen tuska katosi pian. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tärkeämmäksi minulle on tullut se, että tiedän, mitä syön. Ja silloin, kun ruoka tulee eläimestä, minulle on entistä tärkeämpää tietää, millaisen elämän eläin on elänyt.

Aurora syntyi kirjaimellisesti syliini, se kasvoi ruokkimanani, pitelin sen häntää, kun sitä siemennettiin ensimmäisen kerran. Olin sen vieressä ja autoin sen vasikkaa maailmaan kun se synnytti, ja lypsin sitä ensimmäisen kerran. Lypsin sitä kaikki ne kerrat, jolloin se potki kuin piru olisi ollut irti, lypsin sitä kun se oppi olemaan luottavainen ja rauhallinen. Silitin sitä, kun tainnuttava ase läsähti sen otsaan ja olin rauhallisesti sen vieressä, kun sen sydän lakkasi lyömästä.

Sillä oli nimi, sillä on historia. Sen ei tarvinnut lähteä koskaan kotoa eikä sen tarvinnut elää elämäänsä turhaan. Sen muisto olisi häväisty, jos se olisi laitettu suurriskisen teurasjätteen tuhoamislaitokseen. Aurora ei ollut riski. Aurora oli lähiruokaa parhaimmillaan: ensin maitona, nyt lihana.

Eläköön lehmä! Eläköön uudenoppiminen ja ennakkoluulottomuus! En tunne olevani enää se kirkonkyläläinen opettajien lapsi. Olen Maatilan Emäntä ja erittäin ylpeä siitä, mitä olen elämässäni oppinut!

Eliksiiriä!

2011-10-04T21:05:00.001+03:00

Eilen olin tallihommissa, kun Josefiina Iso-niminen kuttu juoksi luokseni ja takaisin vuohitalliin... ja takaisin luokseni. Ensin en ymmärtänyt asiaa, sillä Josefiina on oikea guru karkailemaan, ja oli sinäkin päivänä jo karannut kerran. Kuitenkin sillä tuntui olevan painokasta asiaa, sillä se käyttäytyi poikkeavasti.

Sitten kuulin sen: "Määäääääääääääääääääääärrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrräääääääääääääyyyyyyyyyyyyy", karmean pahalla äänellä määkäistyn vuohenhuudon. Kohta toisen, kolmannen. Arvasin: kätilöähän se Josefiina oli tullut hakemaan ja karsinassaan Katariina Suuri rääkyi supistusten tahtiin.

Vuohi, jos kuka, on dramaattinen synnyttäjä. Katariinalla ei tosiaankaan ollut mitään hätää. Kun pääsin sen luo, vedet olivat menneet, ja kili oli jo näkyvissä. Pää ja jalat sojottivat Katariinan perästä ja Katariina vaan huusi ponnistellessaan. Olisi äkkiä voinut luulla, että jotain on pahemminkin pielessä, mutta kun tartuin kahdella sormella kilin jalkoihin, se luiskahti ulos ja alkoi ravistella päätään. Rääkyvä mäkätyskin hiljeni ja Katariina keskittyi nuolemaan jälkikasvuaan.

Hänen korkeutensa: Anastasia Pieni e. Katariina Suuri ja i. Raa-raa-rasputin

Katariina Suuri, joka oikeastaan ei ole edes kovin suuri - ehkä egoltaan vain ;)

Väsy tuli.

Iloa ja valoa ja eliksiiriä, vuohenmaitoa. Ihan parasta maitoa ikinä.

Minä olen vuohi-ihminen. Ensimmäinen vuoheni oli Tiuku, ja se tuli minulle syksyllä 1994. Tiuku synnytti Helinän 14.4.1995, mutta sitä ennen sen kaveriksi tuli Minttu, ja meillä vieraili Roope-pukki. Minttu teki kaksospukit Jalon ja Patrikin 16.4.1995 ja samana keväänä meille muutti tammikuussa poikinut Miina ja sen Madonna-kili. Parhaimmillaan - tai pahimmillaan - minulla oli lypsyssä vuohia 3 ja yhteensä vuohia 12, kun ystävältäni muutti vanha Emma ja sen kilit Peppi ja Muusa. Myös Mintun entinen kaveri Veera - joka meillä muuttui nimeltään Viiruksi - muutti meille. Niille hankin pukin: valkoisen nupon Kullervon, joka oli todella arka ja tuoksui tujakasti pukille :)

Elämäntilanne muuttui, ja myin Miinan ja muut rakkaat. Miinan tarina jatkui eräällä tutulla ja sieltä sitten sain elämäntilanteeni parannuttua taas vuohille sopivaksi kaksi kiliä, Alisan ( Miinan tytär ) ja Aadan. Kuttutytöt menivät sitten astutettavaksi Miinan uuteen kotiin ja tiineenä sieltä tuli takaisin vain Alisa, joka synnytti kilit Missin ja Visan. Visa leikattiin ja se eleli pikkupukkina kasvaen hurrrrrjan kokoiseksi. Myöhemmin kuulin, että sen tarina oli uudessa kodissa muuttunut niin, että se oli kuulemma tullut pukkina vihaiseksi ja pitänyt kastroida - HAH, kun sarvet sillä olivat kuin kutulla eikä vihaisuudesta koskaan tietoakaan :D

Meillä vaikutti myös Ressu-pukki, joka oli lopetusuhan alta meille tullut, astui Alisan ja sai aikaan kahdetkin pikkukilit, jotka muuttivat uusiin koteihin. Yritin taas luopua vuohista ja myin Alisan ja muut. Myöhemmin kuitenkin ne kävelivät taas elämääni ja niiden jälkeläisiä piti hankkia taas takaisin. PITI!! Taru oli suoraan Alisan tytär ( ja Alisa muuten suoraan tuolla aiemmin mainitun Patrikin tytär - Jalo kastroitiin jo pienenä ) ja Loru Alisan ja Ressun tyttärentytär. Taru ja Loru saivat kaverikseen ystävältäni Herra Hurmuri-pukin, joka myytiin sen tytärten tultua sukukypsiksi. Nyt tyttäristä Hertta elelee vielä ystäväperheessämme, oma Millimme teurastettiin sydän surua itkien keväällä - kun navettamme tilat näyttivät, että vuohille ei ole enää tilaa. Myös Tarun lopetutin miehelläni itkien ja parkuen...

Meillä ei ollut keväällä enää vuohia, sillä olin myynyt Herra Hurmurin, sekä Tarun ja Lorun aikaisemmat kilit, ja teurastanut Tarun ja Lorun ( koirille ruuaksi - luonnollista, vaikka niin karmealta kuulostaakin! ) ja myynyt aiemmin ystävältäni ostamat Josefiinan ja Katariinankin.

Kuitenkin, kuten totesin: vuohet ovat kuin bumerangi, sillä Josefiinan ja Katariinan ostaneen ihmisen elämäntilanne muuttui ja vuohet tulivat takaisin. Mukanaan niillä oli pikkupukki Raa-raa-rasputin, josta tuli nyt siis Anastasia Pienelle isä. Josefiina pysyttelee toistaiseksi vain tätivuohena, sillä ainakaan sen utare ei anna merkkejä tulevasta synnytyksestä lähiaikoina. Onpahan Rasputinilla sitten kaveri, kun Katariina hoivailee Anastasiaa muualla ( Josefiinan alettua puskemaan pientä - ehkä se ei omannäköisestään kilpailijasuloisuudesta oikein tykännyt? ).

Tämmöinen tarina, elämä vuohieni kanssa. Päässä muistissa kaikki tämä. Muistoissa monet rakkaat!

Onni on hyvä kasvattaja!

2011-09-19T22:51:00.000+03:00

Olen aina ollut sitä mieltä, että kasvattaja tulee valita huolella. Kaikkea pitää voida kysyä ja kasvattajan tietojen todenperäisyyttä tulee voida tarkastella yleisten normien mukaisesti. Kasvattajan kanssa tulee pystyä puhumaan, kysymään kaikkea ja paras kasvattaja sanookin, että tyhmiä kysymyksiä ei olekaan. Aina on parempi kysyä kuin katua jälkeenpäin tehtyjä virheitä, jotka olisi voinut välttää kysymällä etukäteen. Vaikka tuntuisi tyhmältä.

Kasvattajan luona tulisi voida vierailla, eikä ottaa pelkästään vastaan kasvattajan tarjousta tulla tuomaan uusi perheenjäsen puolimatkaan tai kotiin. Toki joskus se maailman paras kasvattaja tahtoo nähdä sinun kotisi, ja se hänelle suotakoon, mutta jos et pääse tutustumaan tulevan lemmikkisi kasvuoloihin, vaikka tarjoudut, olisi syytä hälytyskellojen alkaa kilkahdella...

Kun olet ottamassa pitkäikäistä lemmikkiä ( ja kaikki, jotka elävät pitempään kuin viikon, luetaan pitkäikäisiin! Niihin on sitouduttava, vaikka tahtoisit lemmikiksi pienimmän hiiren! ), on sinun otettava tarkoin selvää, miten sitä hoidetaan, ruokitaan ja käsitellään - ja millaiset olosuhteet se tarvitsee... ja voitko ne tarjota!

On onni, kun hyvä kasvattaja löytyy. On onni, kun voi tavata tulevan lemmikin isän:

Arthur - isä nelivarvas.

ja äidin, joka on syönyt juuri akvaariokasveja ja naama on vihreä kuin avaruuden oliolla:

Steppi - äiti nelivarvas.

Nuoria omakasvatteja ja yksi nuori pelastettu ( jonka kilpi oli jo heti "väärännäköinen", kun oli syönyt ennen pelastamistaan väärää ruokaa... )

En muista näiden ihanuuksien nimiä... olisiko se pelastettu nuori ollut Pikku Myy?

Surullinen osasto - tosin ihanaa, että elävät nyt vihdoin kilpikonnanarvoista elämää, saavat oikeaa ruokaa, lajitovereita ja kunnon alustan - pelastettujen koti:

Kilven kuuluisi olla tasainen päältä, ei "kuviot" koholla ja erottautuneina...

Jännittävin osasto: VAUVALA... Siellä jotkut kaksi ovat ne meidän vauvat!!

Jerika-rakas.

Sisko... Mia?

Äiti-Steppin ja sen kaverin koti.

Iza-rakas omassa kotiterrassa. Vertailuna tulitikkulaatikko!

Että sellainen tarina tälläkertaa. :) Kilpikonnasta ( kuten niin monesta eläimestä ) olen haaveillut teini-ikäisestä saakka. Nyt olen niin onnellinen Jerikasta ja Izasta, ja niiden kasvattajasta Gunveigista ja hänen tyttärestään Jennystä, joiden kanssa on ollut helppo vaihtaa viestejä ja tiedän, että voi jatkossakin kysyä kaikkea mitä mieleen tulee, että voisin tarjota näille ihanille pikkukilppareille niiden arvoisen elämän. Voisin vain tuijottaa niitä ja huokailla!! Ruokakin jo maistui piiiiiiiiiiitkän kotimatkan jälkeen tänään päivällä, terraa on tutkittu ahkerasti ja kaivauduttu milloin mihinkin nukkumaan. Suloisia! Minulle kerrottiin, että voisin tinkiä hinnasta, jos ostan kaksi, mutta en halunnut, sillä tahdon maksaa kasvattajan pyytämän hinnan, kun pääsin näkemään, miten hienosti ja rakkaudella konnia hoidetaan, miten hyvin niiden tarpeet otetaan huomioon ja miten upeasti hoidettua kaikki on.

KIITOS!

Viikonloppuun mahtui myös Eliittinäyttelyä, jossa Liberty oli luokkansa toinen, ja tuomari kutsui sen vielä best in show-kehään, jossa se valittiin BIS III-sijalle jaettuna toisen hienon oriin Kaunisrannan Harry Potterin kanssa. Tuomari vielä tuli minua jututtamaan ja kertoi, miten hieno Liberty on ja että hän tykkää sen ilmeestä ja olemuksesta. Sitä hän sanoi, että se ei esitä itseään ihan niin vapaasti kuin hän toivoisi, mutta kun kerroimme sen juosseen ravikilpailuissa tämän koko menneen kesän, tuomari sanoi sen "kireyden" johtuvan selvästikin siitä. Kun raviponi oppii menemään lujaa ja antamaan kaikkensa vasta kovaa juostessaan, sen "näyttelyravi" kärsii. Mutta hieno poni jokatapauksessa ja hyvin pärjäsi Eliittinäyttelyssä, jossa kaikki ponit olivat upeita ja hyvin palkittuja! Oma rakas kasvattini Pikkuvirran Aamutar oli myös kutsuttu ja oli omassa luokassaan kolmas. Sijoitus on huikea niin huippulaatuisten kolmivuotiaiden seurassa!

Kiitos hienon Eliittinäyttelyn järjestäjille, tuomarille, kaikille näytteilleasettajille - aivan upeita poneja!! - ja yleisölle. Erityiskiitos Rogerille minun ja Tainan ponien esittämisestä! Hienosti tehty taas kerran!!! Kaikki meni hienosti ja ilmapiiri oli mitä mahtavin! Sini-tyttäreni oli mukana ja otti kuvia:

Pikkuvirran Aamutar

"Kilpasiskot", vasemmanpuoleinen sijoittui toiseksi, Aamu kolmanneksi.

Aamujen aamu ;)

Rouva - Rowy v.d. Wildenkamp - Tainan hieno tamma oli kolmas luokassaan.

Liberty

Liberty-rakas ja upea A.S. Namorado, joka voitti luokan ja koko näyttelyn!!

Tiukka kurvi ;)

Hienosti <3

Tässä kuvassa onnellinen puolikkaan omistaja hehkuu ja sädehtii pokaali ja ruusuke kädessä,

mutta valokuvaajatyttäreni ei halunnut kuvata sitä hupsua ilmettä ;)

Kiitos ja Onnea myös Taina, Sinulle!

Ei niin laiska miltä näyttää ;)

2011-09-06T14:39:00.000+03:00

Kiitos rakkaat ystävät ja vieraammatkin blogin lukijat. Mieltäni on lämmittänyt suuresti, että bloginpäivitystä on kaipailtu. On mukavaa huomata, että tekstini lentää myös teidän tajuntaanne ja kuvat, jotka minua täällä päivittäin livenä ilahduttavat, ovat myös teistä mukavia katsella. Kiitos ja kumarrus.

Meillä on tapahtunut tänä kesänä paljon. Kuten jo blogissani kerroin, kävin kääntyilemässä sairaalasängyssä yhdeksän yön ja päivän verran, poskiontelo-operaatiossa sen jälkeen, kun silmääni oudosti vaivannut turvotus ja tuska selvisi kroonistuneen poskiontelotulehduksen aiheuttamaksi paiseeksi silmänpohjassa, kahta bakteeria ja sientä kasvaneeksi moskaksi, joka saatiin kunnolla pois vasta leikkauksessa ja sen jälkeen tehdyissä parissa huuhtelussa.

Sen jälkeen vietimme päivän Vasikkasavuilla ja samana päivänä saimme sveitsiläisen vieraan Nadian meille IFYEN ja 4H:n kautta vaihdokiksemme. Nadia vietti perheessämme perheenjäsenenä 3 viikkoa, ja olemme nähneet muutamia kertoja vielä hänen siirryttyä uuteen isäntäperheeseensä Iisalmeen. Tykästyimme kaikki iloiseen ja avoimeen nuoreen naiseen ja nykyiset yhteydenottomme facebookissa alkavatkin usein sanoilla: "Miss You!!"

Meidän lapset - our kids - elokuussa 2011

vasemmalta Olli ( ylh. ), Sini, Nadia, Meri, Jori ( oikealla )

sekä Lumi mopon kyydissä ja Ossi muuten vaan seisomassa.

Ilpo-karitsa oli meillä mukana Vasikkasavuilla -

mutta elokuun puolessa välissä sen elämänlanka paloi loppuun.

Ilpo sairastui. Ensimmäinen oire sen sairaudesta oli sen erikoinen mäkättämisääni. Aivan kuin olisi pilli pistetty sille suuhun, jonka läpi se määki :( Sitten alkoi ripuli, joka aiheutti monenlaista kurjaa, vaikka saimmekin ulosteen kiinteytymään. Parissa päivässä, eläinlääkärinkin ohjeista huolimatta, Ilpon elämänlanka katkesi ja Ilpo nukkui rauhallisesti pois meillä sisällä. Itse olin tuolloin ainoalla omalla lomallani ( 3 vrk ), mutta kotiväki ja turvaverkko hoiteli täällä hommat sydänlämpöisesti. Olemme kiitollisia Ilpolle - ja Jennille, jolta Ilpon saimme - kaikesta siitä rakkaudesta ja ilosta, jota Ilpo meillä ja mm. Vasikkasavuilla ympärilleen loi. Ilpo oli emonsa hylkäämä karitsa, jonka elämänlanka oli tavallista ohuempi. Ilpohan ei edes kasvanut normaaliin tahtiin, vielä kuollessaankin se oli lähes vastasyntyneen karitsan kokoinen, vaikkakin vankempi.

Ilpon hauta ja karitsa-muistomerkki.

Ilpo toukokuu - elokuu 2011

Jossain tuolla sateenkaaren takana on maa,

jossa pienenpienet karitsatkin saavat laiduntaa.

Siellä eivät huolet paina, hyvä siell' on olla aina.

Koskaan ei voi siellä tuska koskettaa.

Täällä haikein mielin sua muistellaan.

* * * * *

Sulolla kävi tyttöystävä - kaveripohjalta vain, koska Typy on virallista linjaa.

Leikittiin ja hammasteltiin!

"Seurataan tuota isoa!"

Kiitos Jaanalle äiteineen sekä Otsolle ja Typylle vierailusta!! Tervetuloa uudestaankin!

Meillä aloitti meidän kaikkien töiden pelastus, 4H:n lastenhoitaja viitenä päivänä viikossa. Katriina on kultainen nuori nainen, josta tulee vielä aikanaan yksi maailman parhaista kätilöistä. Nyt hän viettää välivuotta opiskeluista ennen kätilöopintojen alkamista meillä hoitaen meidän kolmea pienintä täällä meillä kotona. Minäkin olen saanut huomata, että en ole ihan niin laiska, kuin itsekin luulin, sillä nyt kahtena päivänä olen saanut tehtyä asioita, ihan oikeita TÖITÄ, enemmän kuin varmaan viimeiseen kahteen viikkoon yhteensä. Nyt on jo hetki aikaa tälle blogillekin ihan näin päiväsaikaan ;)

Tänään aamulla aloitin poniaitauksen teolla. Tein varsallisille tammoille jälkikasvuineen ehkäpä noin hehtaarin kokoisen aidan rehupellolle. Nyt riittää ruokaa jos riittää hyviä ilmoja! Aidanteon jälkeen valjastin kameran ja otin muutamia räpsäyksiä:

Pikkuvirran Dirana ei malttaisi nousta auringosta :)

Eikä Pikkuvirran Druwez sen verroin...

Silmät painuu kiinni <3 Uuwe <3

Rosmariini miettii, voisko tuonne uuden laitumen puolelle mennä ;)

Pikkuvirran Dalanar kääntyy "entiseltä portilta" takaisin vanhalle laitumelle.

Voiko tästä päätellä, ettei siitä tule helposti karkuria, kun ei uskalla avatustakaan yksin mennä ;)

Mitähän se Rosi huomasi?

Ääh, ei se ollutkaan mitään ( taustalla Pikkuvirran Danella )

Ota vaan niitä kuvias - eläkä ota, vaan RAPSUTA!!

Ja kun Rosi sanoo, se ei ole kysymys, vaan käsky :D

Rapsuttaako siellä joku, kysyy Dina ( Dirana )

Ruunikko ja ruunikko - veli Druwez ja sen sisko Danella, sukua isän puolelta :)

Sisko Pikkuvirran Danella esiintyy :)

Rosmariini kuuntelee, kun taskussani soi kännykkä :)

Kiitos Sara, kun soitit, tuli hyvä kuva!!

Oottakaa minua!!! huutelee Dalanar

ja päätti viimein astua "näkymättömän" langan yli

uudelle laitumelle!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kesä ei ole vielä ohi, kaikki eläimet ovat laitumilla, tallin perusteellinen siivous ( on vuorossa seuraavaksi ) tekemättä, elämää on elämättä. Toivottavasti tässä oli jotain bloginälkäisille. Kiitos kun kaipasitte, nyt menen kahville ja sitten lähden tapaamaan kasvattiani Pikkuvirran Bardia ajo-opetuksen merkeissä!

Asiallinen nainen :)

2011-07-28T22:17:00.000+03:00

Tämänpäiväisen sairaalakäynnin pelasti, kun luin omia papereitani seuraavaa tutkimusta odotellessa ja löysin sieltä tämän:

Asiallinen nainen.

Ettäs sitten tiedätte! Jos on epäilyksiä, ei kannata niitä sen enempää miettiä, sillä Kuopion Yliopistollisessa Sairaalassa on todettu, että olen asiallinen nainen :D

Matka äidiksi

2011-07-22T12:25:00.001+03:00

Minun matkani äidiksi on ollut helppo, luonnollinen. Näin voisi sanoa. Olen toivonut vauvaa, tullut raskaaksi ja odottanut, kärsinyt joistakin raskausajan vaivoista ja synnyttänyt. Saanut lapsen. Kuusi kertaa, melkein hävettävän helposti.

Yhden kerran toivottu raskaus tuntui alusta asti toivottomalta. Sanoin miehelleni minusta tuntuvan, että emme saa tätä lasta, vaikka kaiken piti olla kunnossa. Verenvuodon alkaessa tiesin heti pelin menetetyksi ja sitä lasta emme saaneetkaan. Mutta sen jälkeen saimme vielä viisi.

Tiesin jo nuorena, ihan lapsena, että tahdon omia lapsia. Leikin nukeilla pitkään, ajatusleikittelin lapsiajatusta, ompelin yläasteikäisenä vauvanvaatteita. Tiesin myös, että halusin lemmikin, paljon lemmikkejä, eläimiä, elämää eläinten kanssa, työtä eläinten kanssa. Kaikkea. Halusin myös tuntea, tietää ja kokea, oppia ymmärtämään, myötäelämään, näkemään.

Matkani äidiksi on ollut helppo, luonnollinen - tai no, biologinen. Helppouteen ja luonnollisuuteen on kätkeytynyt iso kirjo ajatuksia. Haparointia ja varmuutta, tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä, riittämättömyyden tunteita, kaikkivoipaisuutta. Luulisi, ettei äidiksi kasvamisen kipu ole minua koskettanut, sillä olen saanut viidessätoista vuodessa kuusi lasta. Enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut edes toivoa.

Sattumalta ajauduin joitakin vuosia sitten lukijaksi Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka-blogiin ja koukutuin heti. Toivoin monien muiden joukossa, että matka etenee onnelliseen äitiyteen ja että blogi ilmestyy kirjana. Sain kirjan käsiini eilen ja liikutuin jo kirjan kantta katsellessani. Etsin äkkiä etulehdeltä kuvan, jossa Anna on tyttärensä kanssa. Tytär hymyilee kuvassa ja äiti katsoo lastaan niinkuin vain äiti voi, hymy ulottuu korviin, sädehtii ja vie valon sydämeen asti. Luulen, että tiedän jotain siitä, mitä Anna tuntee katsellessaan tytärtään noin.

Avaan kirjan ja näen omistuskirjoituksen. Vienalle. Liikutus vaanii silmien takana, vaikka en saisi itkeä - poskionteloni leikattiin eilen pitkittyneen tulehduksen vuoksi, olen juuri tullut kotiin ja kaikki päässä on hellää, pienikin paine tuntuu räjähdyttävältä. Käännän sivua ja räpyttelen tunteen pois. Heittäydyn. Kainaloon kipuaa yksi omistani, sitten toinen. Painaa päänsä ihan lähelle ja sanoo: "Äiti, minulla oli sinua kova ikävä." Toisella ei ole vielä edes sanoja, mutta jotain painokasta hänkin kertoo. Ja kikattaa onnesta, kun äiti on tullut kotiin vietettyään viikon sairaalassa.

Istun lasteni kanssa sohvalla ja luen. Turvaverkko huolehtii vielä lasten rutiineista ja tarpeista, sillä minä en saa nostella, touhuta. En pysty laskemaan kirjaa käsistäni, vaikka olenhan minä nämä sanat jo periaatteessa lukenut! Montakin kertaa, blogista. Vertaan päiväkirjamerkintöjä omaan elämääni ja yritän muistella, mitä milloinkin ehkä tunsin. Elän täysillä Annan tunteita ja melkein vastaan ääneen: Juuri noin tunsin, kun odotin tulevani raskaaksi!! Sitten melkein häpeän - se kävi minulta kuitenkin niin helposti, enkä joutunut puntaroimaan kaikkea noin paljon, pitkään ja kipeästi.

Jatkan, kääntelen sivuja ja omat lapsuusmuistoni - olemme kai samanikäisiä? - vaeltavat mukana. Koen lukiessani omituista yhteyttä, melkein kuin keskustelisin Annan kanssa. Niin erilaista, kuitenkin niin samanlaista. Nauran Annan lapsuusmuistoille, jotka tipahtelevat mieleen matkalla äitiyteen ja muistan samalla monta omaani.

Nyt, kun tiedän, miten onnellisesti kirjassa käy, en itke niin kuumia kyyneleitä kuin aikanaan blogimerkintöjä lukiessa, kun Annaa turhauttaa kaiken hitaus. Silti rintaa kivistää, kun Anna kertoo rehellisesti ja kaunistelematta ihmisten ajattelemattomista sanoista, toivon ja epätoivon vaihtelusta, odotuksesta. Vauvan kaipuusta. Riemuitsen kirjaa lukiessa yhtä paljon kuin aikanaan blogimerkinnän huomattuani, että lapsi on nyt annettu, luvattu: Annasta on tullut äiti ja hänen puolisostaan isä!

Hymyilen kyyneleet poskillani, kun luen hakumatkasta, jännityksestä ja matkarattaista. Kuvittelen mielessäni - oman puolitoistavuotiaan tyttäreni painautuessa minua vasten - kuinka tytär on saatu syliin ensimmäisen kerran ja kuinka Anna kertoo hänen nauraneen ääneen. Ihmetyksissäni luen, tunnen hengittävänikin eri tavalla. Hyvin yksinkertaisia, koukeroimattomia lauseita toisensa perään, niin suoraa, niin intiimiä. Tunnen päässeeni mukaan erityisiin hetkiin.

Kun illalla laitan kirjan pois luettuani viimeiset sivut hampaita pestessäni, tunnen iloa ja kiitollisuutta. Olen kiitollinen Annalle, että hän kirjoitti tämän kirjan. Omasta mielestäni olen aina ollut suvaitsevainen ja pitänyt adoptiota ihan samanlaisena vanhemmuuden muotona kuin biologistakin vanhemmuutta. Tämä kirja kuitenkin antoi näille ajatuksilleni syvemmän kaiun, todellisen tiedon ja ymmärryksen siitä, että adoptiomatka on odotus ihan yhtälailla kuin raskauskin. Lapsi saa alkunsa munasolusta ja siittiöstä, kasvaa kohdussa ja syntyy, se on selvä asia. Ihan täysiä Äitejä kuitenkin tehdään monin eri tavoin: elämällä oma elämä lapsuudesta asti sitä itselle tarkoitettua polkua pitkin, ajattelemalla asioita, miettimällä, hengittämällä, kipuilemalla - ja ennenkaikkea haluamalla olla jollekin se: Äiti!

Kiitos, Anna, että kirjoitit. Päästit minut todella lähelle. Toivon kaikkea hyvää äitiydellesi, puolisosi isyydelle ja tyttärellenne - koko elämällenne.

Minusta on tullut lukija...

2011-07-18T08:39:00.000+03:00

Avaan blogin, tämän oman, jo varmaan kymmenettä kertaa. Tuijotan Sulon kuvia ja mietin, miten siellä pienelle koiralle riittää ymmärrystä ja tekemistä, kun itse olen täällä.

Nieleskelen kyyneleitä katsoessani varsojen ja niiden emien kesäriemua, ja mietin, miltä Rosmariini nyt näyttää, kun on päiviä mennyt sen näkemisestä. Onkohan niillä hyvä olla?

Millainen keli siellä edes on. Ikkunoita ei saa avata ilmastoinnin takia, ja sälekaihtimien välistä näen välillä aurinkoa, ja välillä kerrostalon välistä pilkahtavan taivaan näen täyttyvän pilvistä.

Lapsuusmuistot itkettävät ja luen niitä uudelleen ja uudelleen. Mitenkähän ne soluttavat neljännekset, joista mies kertoi. Kutsuikohan hän niille eläinlääkärin?

Uudet kukot, horniolaiset nuorikot Koivunen ja Kuusinen ehtivät onneksi jo tottua hyvin uusiin kanoihinsa ennen tänne joutumistani, mutta mitenkähän muut kanat voivat - onnistuiko joku hautomaan lisätipuja, kun niille kanalasta eroon otetuille kävi niin kehnosti, että hävisivät ( tai joku söi! ), onkohan kana pysynyt kanalassa, ja menikö se yrittämään niitä munia vielä hautomaan? Onkohan munat kerätty pois, pitääpä muistaa kysyä.

En muista sanoa kaikkea, en puoliakaan täältä. En edes tiedä, mitä kaikkea päivän mittaan siinä teen, havainnoin, ja katson. En kykene järkevästi luettelemaan, missä järjestyksessä mitäkin, miten kaikesta selviää, kun se on vain niin sitä elämää, joka henkäyksellä ja tarpeen vaatiessa.

Lapsia on kova ikävä, eivät nuo edes puhelimessa suostu puhumaan. Esikoisen kanssa facebookissa sentään, ja vastuuntuntoisesti hän onkin siellä kaiken hoitanut, parhaansa mukaan ja varmasti hyvin. Mutta silti minä en tiedä, kun tosiaan kaikkea en edes osaa kertoa, miten, miksi ja milloin. Kuopus saa raivareita kuulemma, ja niitäkin on kova ikävä.

Vuodenaika on menettänyt merkityksensä. Kanttarelliaika, kuulemma, mutta minulla on tunnistamaton sieni kahden bakteerin kanssa silmää asuttamassa. Huono olo, kipulääkkeitä, avaavaa lääkettä, suihkeita, tippoja, kortisonia, antibioottia. Selkäkin jo valittaa, kun vaan makaan, istun tai vähän kävelen. Vatsa ei toimi ja ruoka ei maistu. Valivalivalivali. Silti kaikki on miljoona kertaa paremmin kuin asioitaan voihkivalla huonekaverilla.

Pakkoloma. Ihan on kyllä väärään aikaan. Senkin elämä. Anna minun elää.

Olipa kerran

2011-07-12T23:44:00.003+03:00

pieni ihminen, joka meni ja rakastui elämiin. Kaikenlaisiin, kaikenkokoisiin, kaikenkarvaisiin eläimiin. Pieni ihminen kasvoi suureksi ja sitten vielä vähän suuremmaksi ja sai ympärilleen kaikenkarvaisia, joista tuli Rakkaita Ystäviä. Jotkut Rakkaat kaikenkarvaiset vain kävivät isoksi kasvaneen ihmisen ympärillä, muuttivat omiin koteihinsa saamaan uusia rakkaita ystäviä ihmisistä, jotka niitä suuresti rakastivat. Jotkut kuitenkin tulivat jäädäkseen...

Olipa kerran tarina Somasta lapinkoiranartusta, joka oli kohtalonomaisesti löytänyt tiensä erääseen perheeseen ja tullut Tärkeäksi, tehnyt suloiset pennut ja odotti toisia, odotti onnellisena, kunnes onni kääntyi. Soma joutui pakkaamaan laukkunsa ja jättämään rakkaat ystävänsä. Soma kuitenkin puhalsi annoksen elämäniloa ja elämänvoimaa seitsämään pentuunsa, jotka jatkoivat elämää pontevina varaemojen hoivissa.

Sulo 1 viikkoa ( 518g )

Sulo 2 viikkoa ( 1020g ja valloittavan kaunis naama )

2 viikkoa...

3 viikkoa ja "iso poika jo".

Suloooooooooooooo... 3 viikkoa!

4 viikkoa - ulkoillaan jo...

Hei me lennetään ;)

Matkalaukkupentue... ( 4 viikkoa )

5 viikkoa

7 viikkoa ja vuohen lantio :p

Soman pentujen tarina jatkui niin, että ne vahvistuivat, hurmasivat kukin oman ihmisensä jo puhelimessa ja olivat lähdössä pois. Kaikki saivat itselleen oman sydämen, jonka suojaan käpertyä, jossa paistatella rakkauden lämmössä. Isoksi kasvanut pieni ihminen oli myös rakastunut tietämättään, tahtomattaan ja melkein jätti ymmärtämättä sen, mitä oli tarkoitettu. Isoksi kasvanut lypsi lehmiä ja mietti miettimistään, kunnes kuuli radiosta sen laulun.

"...Olen odottanut sua
Juuri näin, piti tapahtua
Sulje silmäsi, nyt se alkaa
Uskotko uniin, vai sattumaan?

Tiesin, sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut.
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan.

Joko tunnet jyrkänteen
Älä pelkää, yhdessä mennään.
Näin me syöksytään, on pakko huutaa
Kädet ilmaan, antaudutaan!

Tiesin, sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut.
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan.

Hölmö, et ymmärrä mitä teet
Hullu, vain hullu kohtaloaan pakenee
Nyt kuuntele kun aallotkin anelee
Hei, ethän mee!!

Hei, ethän mee!!

Tiesin, sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan.

Kyyneleet vierivät pitkin isoksi kasvaneen poskia, kun hän mietti sitä vielä tuntematonta ihmistä, joka tarjoaisi sille viimeiselle vapaana olevalle kotinsa, elämänsä ja sydämensä.

Hölmö, et ymmärrä mitä teet

Sen uuden ihmisen pitäisi omata kokemusta koirista, ymmärtää positiivista vahvistamista ja myös osata jakaa oma huomionantonsa niin, ettei pieni huomionkerjäläinen saisi kaikesta huomiota - ettei siitä tulisi ongelmakoiraa. Pentujen omistaja kertoi puhelimessa arvelevansa, että se tarvitsisi maita ja mantuja hallittavakseen, täyttä elämää ja paljon tekemistä, kokemista ja "isännän paikan" jossain maalla.

Hullu, vain hullu kohtaloaan pakenee

Olisiko se mahdollista? Ei. Mutta jos luopuminen sattuu enemmän kuin ajatus mahdollisista ylipäästävistä ongelmista? Perheäänestys totesi perheen olevan ainakin yhtä hullu kuin isoksi kasvanut pieni ihminen ja ilon läikähdys tuntui sydämessä.

Hei, ethän mee!!! Hei, ethän mee!!!

Tarkoitettu tai ei, mutta niin siinä kävi. Koskaanikinämilloinkaan ei pentulaatikolla pentu ole ottanut minuun niin kovasti kontaktia kuin Sulo - Kylkimyyryn Kontian Somalainen - teki heti olemassaolonsa alkusenteiltä. Jokin sai minut huolestumaan sydänjuuriani myöten juuri Somalaisten pentujen kohtalosta heti, kun avunhuuto niiden emon kuoltua saavutti paimensukuispiirit ja facebookin. Jokin sai Outin tuomaan Sulon, Sievän ja Söpön ( joista tuli Elli ja Lumo ) meille Wiiman hoitoon, jokin sai Wiiman ottamaan ne äidinrakkaudella heti vastaan ja tissille. Jokin sai Sulon katsomaan minun silmiini ja sieluuni heti, kun se silmänsä auki sai ja jotenkin se ujuttautui sydämeeni tavalla, mitä kukaan pentu koskaan ei ole ennen tehnyt.

Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa...

Olemme kulkeneet Sulon kanssa jo pitkän matkan. Moninkertaisesti pidempi matka olkoot vielä seikkailuna edessämme. Luovutusiän jälkeen olemme jo olleet navetassa, teurastaneet kukkoja, autoilleet kylällä asioilla ja Pohjois-Karjalassa kukkojenhakuvisiitillä sekä olleet Histamiinin koirahoitolassa koirakurssilla ja yöpymässä yhteisellä patjalla. Sulo osaa tulla kutsusta luo, istua ja ottaa kontaktia, haukkua komentaa antamaan ruuat nopeammin varsinkin kun ruokana on yhdessäteurastettua kukkoa ( jolloin se ei saa ruokaa nopeammin vaan hitaammin, käytyään ensin hiljaa maahan odottamaan kauniisti ), käydä pissillä ja kakalla ulkona jos sen muistaa viedä tarpeeksi usein, riehua ja koittaa purra ja repiä kaikenlaista niinkuin normaali pentu konsanaan. Sulolla ja minulla on suhde, joka toivottavasti on antoisa meille molemmille.

Ilpon kanssa juoksemassa.

Sulolla on tehtävä, ja se on olla Rakas Ystäväni, maatilan monitoimikoira, paimenkoira, vahtikoira, lasten kaveri, uimavahti, ja tulevaisuudessa ehkä joskus isäkoira muutamalle pentueelle, jos kaikki hyvin käy.

Älä pelkää, yhdessä mennään.

Kukonteurastuksessa.

Kaunis päivä :)

2011-06-21T22:11:00.000+03:00

Ensin otetaan maitoa, että jaksaa.

Sitten huomataan - aak - mitä tuolla on?

Hmmm, täytyy katsoa tarkemmin.

Äiti tuli avuksi, yhdessä mennään pikkumetsään.

Siellä ne ovat, ne muut.

Kaunis askel.

Äidin kanssa on turvallista.

Onneksi äiti on rauhallinen, vaikka ponitammat varsoineen juoksevat.

Villililli ja Dirana laukkaavat samaan tahtiin.

Mutta Helmi ja Dalanar ihan niin eri tahtia kuin vain voi ;)

Uuwe pisti silmät kiinni kun vauhti niin hirvittää :D

Täältäkö sitä syödään? Ei oikein yletä.

Täytyy käydä maate.

Laskeudu alas takapää...

Jalat taittui, onnistuin!

Näin on helpompi syödä :)

Hyvin onnistuu!

Hirveää, joku puri!

Jalat sievästi eteen.

Ponnistus ja hiiop!

Pyrähdetään ylös.

Ääh - vieläkö sinä olet siellä?

Harjoittelen hyppyjä. Pienesti näin alussa tietenkin!

Alastulotkin sujuvat.

Nyt alkoikin nukuttaa, maa kutsuu taas.

Koivet koukkuun.

Rinta alas.

Sievään pakettiin, mene jo!

Vanillini ja Rosmariini ulkoilivat tänään ensimmäistä kertaa ponitammojen ja -varsojen kanssa isolla metsäisellä laitumella. Vanillini oli rauhallinen, mutta ponitammoille iso ja pieni vaalee aiheuttivat alkuun juoksenteluhässäkän. Lopulta kaikilla taisi olla enemmän hauskaa kuin liian jännää. Ihanaa, että varsoilla on toisensa ja tuo metsäinen, mäkinen, laidun täynnä kiivettävää, hypättävää ja tietenkin maisteltavaa.

Pikkuvirran Rosmariini - unelmien täyttymys!!

2011-06-15T01:32:00.001+03:00

Pienenä tyttönä katsoin äidin kanssa kotimaista mustavalkoelokuvaa Sven Tuuva, jonka loppukohtauksessa korkea-arvoisen sotapäällikön ratsuna valkoisen lipun kanssa laukkaa mummolani suomenhevonen Vappu, tummanrautias liinaharjainen hevonen. Vappu on kohtauksessa siksi, että näyttelijä ei osannut kunnolla ratsastaa, eikä ollut suostunut menemään elokuvaa varten tuotujen, korskeiden valkoisten ratsujen selkään. Mummolani työhevonen Vappu oli täyttänyt näyttelijän vaatimukset säyseästä, rauhallisesta hevosesta, jolla hän oli uskaltanut roolisuorituksensa toteuttaa.

Ihailin aina tuota kohtausta ja toivoin, että äitini sijasta minä olisin saanut elää tuota aikaa, jolloin hevoset olivat niin iso osa arkea ja juhlaa. Pikkutyttönä en vielä tiennyt, mitä onnea tulisin elämään omassa elämässäni. Kun menetin suomenhevoseni Ponsikkaan oudosti sen karattua laitumelta ja löydyttyä hukkuneena useiden kilometrien päästä, tuntui, ettei minun hevosenpidollani ole siunausta. Itkin silmät päästäni rakasta Ystävää, terapiahevosta, niinkuin Ponssea leikkisästi kutsuin. Sain elämääni Poika-Pontuksen, mustan raskaan suomenhevosruunan, joka vei minut takaisin hevosen selkään ja uusille ratsastuspoluille. Kun tein raskaan päätöksen Pojun lopettamisesta sen pahenevan kesäihottuman vuoksi, minusta tuntui, ettei minulle enää voi tulla mieleistä suomenhevosta mistään, ja että parempi olisi vaan jättää etsimättäkin.

Joskus kuitenkin etsimättä löytää, ja niin löysin Vanillinin ja sain ostaa sen. Nyt Vanillini antoi minulle parhaan mahdollisen lahjan: voikon ( ainakin luulen niin ) tammavarsan ( tämä on varma tieto!! ). Olen aivan onnesta soikeana ja sekaisin, itkenyt kuumia ilon kyyneleitä ja silitellyt silkkistä varsan turkkia. Mikä parasta, Vanillini tahtoi lahjoittaa minulle myös syntymän ihmeen kokemuksen, aivan kuin se olisi odottanut minua, ennenkuin synnytti toisen varsansa. Klo 19 maissa se oli mennyt tarhassaan latoon, ja kun menin sitä katsomaan, sen vatsa oli oudosti "ylhäällä" ja utareissa hirmuisen selkeät vahtipat. Utare sillä on ollut täynnä jo useamman viikon, mutta vahatipoista ei voinut erehtyä. Sillä oli kiire talliin, kun samantien sen sinne vein.

Karsinaan laitettiin olkia ja jätin sen sinne syömään. Syönyt se ei kuitenkaan ollut, mutta klo 20 maissa se makoili karsinassaan mutta nousi ylös kun menin talliin. Maito valui pitkin kinttuja. Klo 21 maissa se makasi taas eikä noussut, vaikka menin ihan karsinan ovelle.

Vanillini aloitti varovaisen työntämisen viisi minuuttia sen jälkeen kun olin saapunut.

Pian näkyviin tuli vesipää, ja sieltä pilkottivat vaaleat kaviot.

Hyvin nopeasti jalkoja alkoi näkyä enemmän.

Sitten näkyviin tuli jo punarautias - niin luulin - pää.

Ja muutamien minuuttien ponnistelujen jälkeen syntyi kullanvärinen varsa.

Ja Vanillini hörisi varsalleen hiljaa. Niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli muulla paitsi sydämellään.

Pikku tamma kopautti kaviollaan: "Kerro minulle minun nimeni! Kerro, minkä kuullessani käännän päätäni ja tulen luoksesi"

Anis, Fenkoli, Kirveli, Kynteli, Meirami, Minttu... vaiko sittenkin Neilikka, Paprika, Persilja?

Vai voisko varsa Vanillinin olla vaikka Rosmariini?

Pikkuvirran Rosmariini, siinäpä pienelle sopiva nimi! Pikku Rosmariini nousi ylös huojuville koivilleen ja lähti tutkimusmatkalle emonsa mutkiin ja taipeisiin. Imaisi tuosta, tästä ja sieltä. Lypsin sille kouraani maitoa, ja se imi kättäni halukkaasti. Lie tuonne mennyt kulauksia maitoakin, ja Vanillini suhtautui kärsivällisesti. Viereisessä karsinassa Diplomat oli diplomaattisesti hiljaa ja vain kurkisteli karsinan raoista uutta tulokasta.

Puolen tunnin ikäisenä Rosmariini nousi ylös.

Ylpeänä ja onnellisena esittelen Pikkuvirran Rosmariinin.

Istuin karsinassa Rosmariinin ja Vanillinin kanssa ja Rosmariini tuli lähelleni, työnsi pienen hoikan turpansa lähelleni ja silitin sen silkkistä kaulaa ja pyörittelin sen suloisia jouhia sormieni ympärille. Kuumat onnen kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja tukahdutin nyyhkäisyn, etten säikyttäisi pientä. Vanillini kääntyi syömään heiniä ja varsa hamuili sormiani. Onneksi elän tässä ja nyt, ajattelin, enkä enää kaivannut pikkutyttöaikojeni mummolaan työhevosen Vapun kanssa elämään. Onneksi minulla on aina tämä hetki, vaikka Rosmariini on jo luvattu myytäväksi ja sille on jo varaus olemassa. Onneksi Rosmariini on aina minun kasvattini ja onneksi kuusi kuukautta on pitkä aika, vaikka aika juokseekin kuin varsa varmoin jaloin kiireellä pois ja jää muistoiksi.

Rosmariini on kaunein näkemäni varsa ikinä. Ja se on minun, koska Vanillini antaa sen olla myös minun. Ja minä annan sen sille, johon luotan ja joka sanoo, että hän on siitä haaveillut ja hänen sydämessään on sille paikka. Sydämeltä sydämelle, joskus niin onnellisena, että koskee ja kyyneleet tahrivat näppäimistön. Joskus niin hädissään rakkaiden puolesta että ei mitkään sanat - eikä useimpien ihmisten ymmärrys - riitä. Joskus niin musertavan surun kourissa, ettei sellaista luulisi voivan tunteakaan. Täyttä elämää. Ymmärtääköhän kukaan, miten paljon nämä eläimet minulle merkitsevät.?

Ne ovat kaikki. Ne ovat hengitys, sydämenlyönti ja ravinto. Vesi ja ilma. Onni. Ne ovat kaikki. Ja voi miten paljon lisää rakkautta maailmaan äsken syntyikään.

( Miten minä voin tästä luopua? )

Pikkuvirran Druwez, "Uuwe"

2011-06-08T08:14:00.000+03:00

Olipa valvottu yö jos toinenkin Littlefield Lizzien eli Lissun varsomista. Valvontakamerasta katsoin, kuinka se kohotteli häntäänsä, kävi makuulle ja nousi sitten taas ylös, monena monena yönä reilun parin viikon ajan. Sen todennäköisin laskettu aika tuli ja meni ( 29.5. ) ja sen tisseihin ei kertynyt maitoa. Suomenhevonen, jonka määrä on varsoa juhannuksena, oli jo aikapäiviä sitten kehittänyt itselleen isot utareet.

Epäilin jo, josko Lissun ison mahan syynä olisi joku muu kuin varsa. Sanoin monelle, että noinkohan tuo edes varsoo, ja harkitsin jo eläinlääkärin käyttämistä ja Lissun palauttamista tammalaumaan laitumelle. Maltoin kuitenkin mieleni, ja hyvä niin, sillä eilen päästyäni myöhään nukkumista aloittelemaan, napsautin valvontakameran päälle ja heti kuvan selvennyttyä huomasin Lissun nuolevan pontevasti juuri syntynyttä, terhakkaasti päätään pystyssä pitävää hyvin vaalean punaruunikkoa orivarsaa.

Vastasyntyneenä...

Ehkä puolen tunnin ikäisenä :)

Illalla kun otimme hevosia sisään, sanoin Tuulille - joka on tullut meille poneja katsomaan ja tallihommissa auttamaan, ja johon olen alunperin tutustunut Aarteen hevostilalla - että ei kai tässä masussa voi olla muuta kuin varsa. Nyt voin selitellä, että illalla se näytti minusta entistä pyöreämmältä - olisiko jo vaihtanut muotoa varsomisen edellä? - ja kun kerroin, että ei tällä ole tissejäkään, kokeillessani jouduin toteamaan, että nythän tällä jo vähän on tissit täydemmän tuntuiset :) Silti en olisi ymmärtänyt niistä "olemattomista merkeistä", että se nyt hetken päästä varsoo.

Hyvin meni ja hieno varsa on. Nyt sen kuivuttua saa vielä selvempiä kuvia siitä, miten vaalea se oikeasti on. Ruunikko kuitenkin, sillä sen jouhet ovat mustat. Aika ihanaa!!

Kaikki yhes koos :)

2011-06-02T16:08:00.000+03:00

Mitä sinä tänne toit?, kyselee Pikkuvirran Dirana, 3 päivää vaille 1kk.

Se on varmasti hurrrrjan vaarrrrrallinen, vahvistaa Pikkuvirran Dalanar, 2 päivää vaille 1kk.

Minulla on ketterät kaviot ja iloinen mieli, luikauttaa Pikkuvirran Danella, 5 vrk.

Mut hän on mun, hän on mun, laulaa Tintti toisille.

Hyvää päivää, Rouva Helmi, joko sinun pienokaisesi syö ruohoa?

Minun vasta opettelee, tissillä enimmäkseen, vaihtavat rouvat kuulumisia.

Mikä tuo on, tuo musta iso? Kummallinen... entäs tuo tummanruskea, oletko nähnyt ennen moista? kyselevät Dina ja Dale toisiltaan.

Minä harjoittelen, harjoittelen oikein kovasti, kohta leikin jo teidän kanssa, tuumii Danella.

Hei, me ulkoillaan!

2011-05-21T10:21:00.000+03:00

Ekaa kertaa ulkona!

Karhu miettii, että mikä ihme paikka tämä on??

Utun mielestä nurmikolla on ihana tallustella keskittyneesti ;)

Käsky "istu" - ja Utu teki toiminnon ennen kuin emonsa :D

Loistava luoksetulo Karhulta :)

Emo kertoo Utulle suuria asioita elämästä.

Ihmettelen Wiiman raikasta ja hyvännäköistä olemusta. Toki siltä lähtee pohjavillaa ja tissitkin roikkuu, mutta muuten se on niin hyvässä kunnossa ja reipas ja raikas ja virkeä, että ei uskoisi, että se on imettänyt pentuja jo yli 4 viikkoa ja saanut vielä kolme ottopentuakin. Wiima on superwiima.

Utu saa pusun äidiltä :)

Sitten tulikin jo tissinälkä ja päästiin tissittelyn jälkeen kotiin.

4 viikkoa - 2 viikkoa - Hienoa Wiima!!!

2011-05-17T23:00:00.001+03:00

Tänään, huomasin taas, että aika on kulkenut hirmuista kyytiä. Wiiman Kuutamoiset täyttivät aamulla 4-viikkoa ja ottopennutkin tavoittivat jo aamuyöllä maagisen 2 viikon iän. Molemmat pennut voivat mainiosti.

Kuutamoisten elämä on jo syömistä ja sotkemista ( ruokakupissa vaan on niiiiiiiin kiva tallustella ), leikkimistä ja leikkirähinöintiä. Ne ovat maailman söpöimmät, ihanimmat ja hassuimmat pennut ( ja pentulaatikossa on osa yhtiä toisia söpöimpiä jne. kyllä kans... ). Katsokaa vaikka:

Mutta koska kello on jo näin mahdottoman paljon, ja aamulla pitää herätä lypsylle taas, jätän päivityksen tähän ja jatkan huomenna. Koneet kiinni ja kipinkapin nukkumaan. Kaikilla pennuilla kaikki hyvin. Kuvia lisää tähän huomenna.

Nyt on huomenna ja kuvia siis lisää:

Utu, 4 viikkoa "poseeraa" :) ( 2180g )

Karhu on hurrrrrrja(n söpöliini ja niin minun kainaloinen... 2100g )

Utu pyydysti örvelön :)

Karhu juoksee, Karhu juoksee :D

Väsy tuli Utullekin valokuvaussessiosta...

Ottopoika 2 viikkoa, 1020g ja valloittavan kaunis naama!!

Tummaposkisella ottotyttärellä on asiaa :) Ja painoa 979g

Vaaleaposkinen ( 983g ) lainalapsi suukottaa siskoa :)

Kaksiviikkoisetkin ovat jo alkaneet leikkimään pienesti...

Tässä vasemmalta kaikki yhes koos: tumma tyttö, keskellä poika ja oikealla vaaleaposkinen tyttö.

Wiiman Kuutamoiset käyvät välillä pentulaatikossa Ottopentujen luona. Yhteiselo sujuu sopuisasti: isot menevät vielä välillä tissille, mutta könyävät sitten myös pois pentulaatikosta kun Ottolapset hyökkäävät liian innokkaasti "isosisarusten" luo. Nukkua kuitenkin voivat isot sekä pienet keskenään, ja se onkin todella suloisen näköistä. Uskoisin, että sosiaalisuuden kannalta tällainen ottosisaruus on hedelmällistä. Wiima on jo alkanut opettaa isompia: emon ruokaan tai herkkuihin ei saa koskea, ja vieno murina säestää herkkuluiden syöntiä, jos isommat pennut harhautuvat liian lähelle. Pienet pennut sen sijaan vielä saavat mönkiä ihan liki luita, niitä aletaan kouluttaa ilmeisesti sitten vähän myöhemmin.

Tänään meille saapui postin mukana paketti, jota alkoivat himoita sekä kissat että koirat. Avattuamme suuren paketin huomasimme, että se onkin osoitettu Aina Valppaille, ja sisältää mitä erilaisimpia tuoksuvia kuivattuja herkkuja: naudan mahaa, sorkkia, suikaleita lihaa ja kaikenlaista juurikin luonnonmukaista narskuteltavaa koiranpennuille. Isot palat oli osoitettu isommille ja pentukoirille oli ihan ikioma laatikollinen suuhun sopivia. Niitä on jo maisteltu!! Iso KIITOS Annelle sekä Pekalle ja Ruusulle . Nam. ( Siis EN minä ole maisteltu, mutta Wiima ja Kuutamoiset ovat... ja Ottopennuille säästetään myös! )

"Aurinkoista ja ihanaa kesää Aina Valppaan niin pienille kuin suurillekin karvakuonoille ja tietysti kaikille karvattomillekin! t. Pekka ja Ruusu perheineen"

Pennunkatsojia on sovittu tuleviksi torstaina ja perjantaina. Jännittää, kohtaavatko kemiat kummankaan kanssa, pentusia minulla ei ole luvata kuin tuo yksi Karhu, mutta ehkäpä Ottopennutkin tarvitsevat omat kodit. Keskustelut niistä käydään toki sitten niiden oman omistajan kanssa.

Terveisiä kaikille Ottopentujen vuoksi peukuttaneille, parasta toivoneille ja ne alkuun tuttipulloin ja hoidoin saattaneille. Vihdin pennutkin voivat hyvin, ovat avanneet silmänsä ja tiukasti elämässä kiinni. Ihanaa, koiranpennut, ihanaa!!!

Ulkoilemassa

2011-05-12T18:45:00.000+03:00

Viimein ennätin valokuvata myös varsoja. Vein ne tänään ensimmäistä kertaa ulos taluttamalla, sillä niitä on mahdoton saada yksin vapaana sinne, minne meinaa. Molemmat varsat poukkoilevat juoksemisen riemua minne sattuu, eikä emon kyljessä kulkeminen enää maistu. Onneksi kevään säät ovat suosineet, nytkin aurinko suorastaan hellii, joskin tuulee, ettei ole pakahduttavan kuuma.

Dirana on nätti tyttö!

Ja Dale on topakka poika :)

Kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.

Tässä kuvassa näyttää, että Dirana on puolet suurempi kuin Dalanar. Oikeasti ne ovat samankokoiset, jopa hätkähdyttävästi samankokoiset. Tässä kuvassa ei myöskään näy se, että maa on tosi vietto, ja sen "alamäen" takia varmaan Dale noin pieneltä näyttääkin.

Pikkuiset ovat jo sinut toistensa kanssa, emien pitää vielä vähän kiirehtiä hörisemään omalleen, jos toinen tulee liian lähelle.

Suuret juhlat!! 3 viikkoa ja 1 viikkoa!

2011-05-10T17:15:00.000+03:00

Tänään Wiiman Kuutamoiset kaksoset täyttivät aamulla 3 viikkoa. Aika on mennyt yhdessä hujauksessa ja vielä nopeammin nämä kaksi ovat näyttäneet oppineen koiriksi. Ne kävelevät jo, joskin välillä vielä hieman haparoiden, hakeutuvat mieluummin paperille kuin pehmeälle petille pissille ja kakkaaminenkin sujuu jo usein ilman emon pyllyn pyyhintää - ja jää minun siivottavakseni Wiiman käytyä vain tarkistamassa, että ahaa, tää on jo näiden isojen tuotoksia.

Ensimmäinen kiinteä ruoka-ateria. Hyvin uppoaa!!

Eilen Wiiman lapsukaiset aloittivat lisäruualla: raa'alla kotovaraisella vuohenjauhelihalla ja AB-piimällä. Molemmille pentusille ruoka maistui eilen kahteenkin otteeseen, mutta tämän päivän kaksi ruokalautasta ovat saaneet lähinnä toimia päänalusena tai jännittävänä läpikävelyesteenä. Wiima jakaa maitobaariaan auliisti sekä kaksosille että ottolapsilleen, ehkä kuitenkin niin, että ottolasten vinkuna saa Wiiman havahtumaan ja menemään pentulaatikkoon, mutta kaksoset saavat välillä viritellä äänijänteitään vaikka kuinka, eikä Wiima lotkauta korvaansakaan - tietänee vissiin, milloin on oikeasti asiaa ja milloin vaan jotain tyhmää "mitähän mää tekisin"- vollotusta. Karhun ainakin taisin saada jo kerralla oppimaan, että jalan juuressa hellyttävästi vinkumalla pääsee syliin, nimittäin erehdyin tekemään niin eilen illalla ja tänään Karhu on käynyt kollottelemassa tässä entistä pontevammin. ( Opin virheestäni, kovetin itseni, enkä ottanut sitä syliin kun se vinkui... )

Wiima imettää Karhua pentujen tuloiltana - tästä kuvasta näkyy tuo uskomaton kokoero, kahden viikon ikäerolla...

Tänään Kuutamoiset saivat ensimmäisen matolääkkeensä. Utu on mennyt painossa veljensä ohi, tai sitten uusi, isompi vaaka valehtelee. Utu painoi 1670g ja Karhu 1640g. Painoero on kyllä hyvin minimaalinen :) Eläinlääkärin suosituksesta - kun Wiima on kuitenkin tiineysaikanakin madotettu, ja säännöllisesti sitäkin ennen - päädyin jättämään Wiiman nyt madottamatta, ja annan sitten Wiimalle matolääkkeet kahden viikon päästä, kun ottolapsetkin saavat omansa.

Utu nojasi juuri hetki sitten ihan oikonaan ruokalautaseen...

Onneksi emo-Wiima nuoli mössöt pois poskesta :)

Yritin ottaa 3-viikkoisposeerauksia. Nuottiteemalla, kuten tähänkin asti. Tuliko hyviä kuvia. Joo-o. No, katsokaa vaikka itse:

On tärkeää tutkia viulun vireys :) ( Utu )

Ja pojottaa älytsin topakkana :) ( Utu )

Tai ujostella pikkuisen ( Karhu )

Ja syventyä soitettaviin nuotteihin ( Karhu )

Viskaa se viulu mäkeen - me svengataan itse!!

( vas. Utu ja oik. Karhu )

1-viikkoiset ottopennut ovat jänteviä, hyvinvoivia ja kasvaneet roimasti, melkein tuntuu, että silmissä! Ne ovat virkeitä, liikkuvaisia ( kun emo tulee pesään, alkaa melkoinen kuhina!! ) ja hanakasti tississä kiinni, niinkuin tuonikäisten "työläisten" kuuluukin. Tässä on ottopentusten ensimmäisen viikon "viralliset" potretit:

Vaaleaposkisempi ottotytär ( eilen illalla paino 516g )

Ottopoika, ( eilen illalla 518g )

Tummaposkisempi ottotytär ( eilen illalla 545g )

Onnea myös Vihdissä oleville neljälle sisarukselle 1-viikkoisrajan saavuttamisesta!

Kylkimyyryn kennel muistaa kauniisti Somaa, näiden pentujen emoa Kylkimyyryn Sammalsirvikästä. Tänään iloitessani pentujen hyvinvoinnista, muistelin myös, ja tuloksena oli paperille kyhätty runoelma, tällainen:

Soman kaikille pennuille

Mä matkalaukut pakkasin
vaikk' en mä tiennytkään
Et' liian pian, yllättäin
Joutuisin lähtemään.

Mä teidät parhaat valitsin
ja teitä evästin
Se muistakaa: nyt selviätte
Vaikk' tulis aika hyvästin.

Mä laitoin mukaan pakettiin
elonlankaa vahvan nyörin
Ja varmaa on: ain mukana
geeneissänne pyörin.

Ei sillä ole väliä
kuka maidon antaa
Tai kuka sitten pöperöt
eteenne kupissa kantaa.

Vain se on tosi tärkeää
ett' elon liekki säilyy.
On matkalippu elämään
vaikk' epävarmuus häilyy.

Se pieniin mieliin painakaa:
on määränpäänne sydän.
Kun sinne saakka pääsette
niin kodin saatte hyvän.

Sit siellä laukut purkakaa
ja ammentakaa esiin
ilo, riemunkiljahdukset
kaikkiin kotipesiin.

Mä matkaseuralaisiksi
mukaan tahdoin kaksi
Kun kulkuni mun suuntautui
yhä kauemmaksi.

Mut teille laukkuun piilotin
kaiken minkä voin

ja kerron: paljon hyvää,
rakkautta täällä koin.

Te pienet, nyt se tietäkää:
kaikkeni mä annoin
Kun teidät tähän maailmaan
kohdussani kannoin.

Rakkaudella Johanna ja koko Aina Valpas-tiimi

Todellinen superäitienpäivä!

2011-05-09T00:38:00.001+03:00

Olipa kerran eräs hyvin tavallinen tiistai-aamu. Tai ei se tainnut olla mikään tavallinen tiistai-aamu, sillä eräässä perheessä tapahtui kamalia menetyksiä, vaikka myös iloakin yhtä aikaa. Ilo kuitenkin vaihtui kaikennieleväksi huoleksi, sillä monta koiralasta oli juuri jäänyt orvoksi. Sydämessä syvällä meillä huolestuttiin ja ilmoitettiin olevamme käytettävissä, jos apua tarvittaisiin ja meistä apua olisi.

Ei, tuo suuri ruskea tuossa keskellä EI ole mörkö, se on Wiiman oma vajaa 3-viikkoinen Karhu :)

Tänään äitienpäivänä Wiiman elämään saapui kolme kaunista koiranlasta, emoa tarvitsevaa vauvaa, joilla ikää on vasta vajaa viikko. Wiima adoptoi lapsukaiset hellään huomaan kyseenalaistamatta mitään, hyvänä apuna varmasti oli pentujen mukana koko matkan etelästä matkustanut oman ihmisemon pussilakana, jonka tuttuun tuoksuun pentuset olivat matkan aikana kietoutuneet.

Koska ikä- ja kokoeroa Wiiman omiin on huimasti, päädyin nostamaan Kuutamoiset "kuutamolle": pois pentulaatikosta harjoittelemaan kävelyä, pissimistä ja leikkimistä, jotta eivät rikkoisi kolme kertaa itseään pienempiä tai veisi leijonanosia tärkeästä maidosta. Wiimaa ruokitaan tuplasti tai enemmän ( käytännössä niin paljon kuin se tahtoo syödä ) ja peukutetaan, että pienten painot alkavat nousta. Tilannetta tarkkaillaan herkeämättä, jotta Kuutamoistenkaan tilanne ei heikkenisi, ja silti "Kolmoset" saisivat parhaan mahdollisimman hoidon.

WEBBIKAMERAN KATSOJAT! Älkää huolestuko: pentulaatikossa saattaa osan aikaa näkyä vain yksi tai ei yhtään pientä pentua, samoin Kuutamoiset voivat seikkailla kameran ulottumattomissa. On mahdotonta asettaa kameraa niin, että molempia näkyisi aina ja kunnolla ja koko ajan. Yritys kameran muuttamisessa oli, että myös Kuutamoisia voisi edelleen seurata, vaikka Kolmoset nyt vievätkin paljon varmaankin myös kamerankatsojien huomiota :)

Vielä ylpeämpänä esittelemme: Pikkuvirran Dirana

2011-05-05T14:17:00.000+03:00

Pikkuvirran Dirana e. Veeran Villililli, i. Liberty

Hienonhieno Dirana ja emonsa Lilli

Pikkuvirran ponitalli ylpeänä esittää: Pikkuvirran Dalanar

2011-05-04T12:51:00.001+03:00

Vihdoinkin se ensimmäinen onnistunut varsa syntyi!! Viime aamuyöllä päivänvalon näki suloinen punarautiaankirjava orivarsa, jolle annoin nimen Pikkuvirran Dalanar. Dalanarin emä on Helmi ( Hovens Green Pearl ) ja isä meidän oma Lippis ( Liberty ).

Dalanar on myytävänä, ja luovutetaan aikaisintaan 6kk:n ikäisenä, säännöllisesti madotettuna, vuoltuna ja paljon käsiteltynä. Dalanar tulee asustamaan ponilaumassa, jossa on eri ikäisiä poneja vaihtelevassa maastossa ja tottuu jo varsa-aikanaan lapsiin, erilaisiin maatilan eläimiin, koneisiin ja tapahtumiin. Dalanar tottakai rekisteröidään asianmukaisesti ja sillä on mahdollisuudet kaikkiin puhdasrotuisen shetlanninponin karkeloihin ( näyttelyt, ravit ym. ). Aika näyttää, millaiseksi Dalanar kehittyy.

Kysyä saa puh: 050-3610574/ Johanna

Dalanar ei varsinaisesti tarkoita mitään, se on nimi. Dalanar on Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset-sarjan toisen päähenkilön Jondalarin "tulisijan mies", ollut äidin puoliso Jondalarin syntyessä ja perustanut myöhemmin Lanzadonien luolan. Dalanar on taitava piikivenlohkoja, joten päätetään, että Dalanar tarkoittaa nyt piikiven lohkojaa :)

Orivarsamme Dalanarin isovelipuoli Pikkuvirran Bondi tarkoittaa pieni maanviljelijä shetlandic-kielellä. Piikivenlohkoja sopinee siis tähän "ammattiteemaan" hyvin. Päätin, että tämän hankalahkon D-vuoden ( hankalahkon siksi, että Pikkuvirran-nimeen sopisivat mielestäni parhaiten suomenkieliset nimet ) nimiteema löytyy tuolta Maan lapset-kirjasarjasta. Mitä nimiä sitten käytetäänkään, riippuu ihan kasvattajan, eli minun mielivallastani ;) Saas nähdä, mitä nimiä Lillin, Tintin ja Lissun varsat saavat?? Vanillinin suomenpienhevosvarsan nimi etsitään ihan muualta ja se tulee olemaan millä tahansa kirjaimella alkava ja ihan suomenkielinen. Ainakin luulen niin :)

2 viikkoa!! ( ts. mihin tämä aika menee? )

2011-05-04T12:44:00.000+03:00

uros Aina Valpas Kuutamosonaatti "Karhu" 1242g

narttu Aina Valpas Kuutamoserenadi "Utu" 1224g

Pennut ovat kasvaneet vauhdilla. Niiden silmät ovat auki ja ne kävelevät pieniä matkoja "masut ylhäällä" pentulaatikossa. Ne osaavat haukkua - voi miten hassulta sellainen pieni "häy-häy" -ääni kuulostaakaan!! - murista unissaan - kuulostaa vielä hassummalta! - ja protestoida emo-Wiiman pyörittelyjä kovaäänisesti vinkumalla. Wiima siis pyörittelee niitä pyllynpesulle ja pissityksille/kakatuksille vielä, ja on ollut erinomainen emo.

Wiima on ollut kaikille äärimmäisen lempeä, mutta on toki pennuistaan sen verran tarkka, että punnitukset ja muut pentujen sylittelyt aikaansaavat Wiimassa "annamullehetitännese"-vinkumista ja tarkkaa seuraamista. Pennut ovat kumpikin ainakin vielä tässä vaiheessa hyvin mukautuvaisia ihmisen käsittelylle: molemmat rentoutuvat sylissä ja painavat päänsä luottavaisesti ihmisten kaulaa vasten. Kynsienleikkuu sujui hyvin, vaikka silloin sattuikin olemaan pentujen virkeä hetki :)

Eilen todistin ensimmäisen kerran pentujen keskinäistä leikkimisyritystä: Utu ja Karhu istuivat ja töykkivät toisiaan päällään suut avoinna :) Molemmat väsähtivät äkkiä ja suuntasivat maitobaarille.

Eilen huolta meille ihmisille aiheutti Aina Valpas-pentulaatikollekin kiirinyt sana Porvoossa orvoksi jääneistä 8 lapinkoiranpennusta. Koko Aina Valpas-porukka toivoo pentusille parasta mahdollista onnea tästä eteenpäin ja odottaa korvat hörössä tietoa, jos apua edelleen tarvitaan. Tästä onnesta kun kahden pennun kera voisi vaikka jakaakin tarvitsijoille...

1 viikkoa!

2011-04-26T23:53:00.000+03:00

Aina Valpas Kuutamosonaatti, uros, "Karhu", 773g ( + 421g viikossa )

Aina Valpas Kuutamoserenadi, narttu, "Utu", 749g (+408g viikossa )

Utun venytys - ja jatkoi unia ;)

Karhun karhumainen olemus ( ja pullea takamus <3 )

Eikä Utukaan jää karhumaisuudessa jälkeen... maitobaarissa on ollut happy hour koko viikon ;)

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Pentulaatikossa kaikki hyvin, naperot nukkuvat ja syövät, syövät ja nukkuvat. Välillä protestoivat kun juurikin se sisko otti SEN tissin, jonka just veli olis halunnut tai toisinpäin. Haukkuneetkin ovat, todella hassulla pienellä koiranpennun unissaanhaukkumisäänellä, jonka vain näin pienet osaavat. Wiima on ihana emo, vaikkakin yritti tehdä kuten äitinsä ( kertomusten perusteella Osma-kapinallisäiti arveli, että Warja-sijaisäiti voisi hoitaa kakrut ja hän voisi nahkarotsi auki lähteä vaikka leuhottelemaan maailmalle... ), ja karata sijoitusemännän autoon muina naisina jo eilen :p Wiiman pakoyritys huomattiin ja äitiyttä oli nyt jatkettava. Hyvin se sen kyllä tekeekin. Hieno Wiima!

Pilvet väistyivät

2011-04-19T11:40:00.002+03:00

Aina Valpas-koirankasvatuksen tieltä jälleen kerran, kun sijoitustypykkä Wiima ( Iki-Wanhan Pilvarin Pisara ) suvaitsi alkaa kutsumaan sulhoja sulotuoksuillaan helmikuussa. Ensin ihmisten ajatusten päälle kasaantui pilviä, kun ajattelemamme sulho ei kiinnostunutkaan Wiimasta haluamanamme päivänä. Päätimme kutsua kehiin kokeneemman, jotta päätäntävalta siirtyisi meiltä ihmisiltä selkeästi kosijalle ja niin koirat alkoivat itse säveltää ihmistensä Marjan ja Arjan suosiollisella avustuksella.

Pilvet hälvenivät lopullisesti, kun Nallen ( Eidalun Oskari ) lauleskeltua harjoituksia jo muutamana iltana sävelet Kuutamoserenadiin kuun loistaessa koko komeudeltaan osuivat kohdalleen ja kaunis tarina päättyi kuun valvotettua pari yötä synnyttäjää ja kätilöä Kuutamosonaatin sulosointuihin.

Saammeko siis ylpeänä esitellä:

Aina Valpas Kuutamosonaatti "Karhu"

Esikoinen, parkki uros pienin valkoisin merkein, 352g

ja

Aina Valpas Kuutamoserenadi "Tuuli"

Kuopus, parkki narttu valkoisin merkein 341g

Ja siinä ne olikin. Synnytys oli aluksi ihan kuutamolla - kätilö meinasi jo ihan hermostua synnyttäjän rauhallisuuteen, kun avautumisvaihe kesti reilun vuorokauden ;) Miten niin mullehetikaikkitännenyt?

Parempia kuvia kunhan ehditään. Kiitos onnittelijoille!
Katsomaan saa tulla, kunhan pennut ovat isompia, vähintään 3-viikkoisia,
ja pentujen tulevat kodit päätetään myöhemmin.
Tulevat kodit saavat tietenkin sitten päättää pentunsa kutsumanimen itse,
mutta minä tarvitsen pennuille nimet, joilla niitä kutsutaan täällä.

Ihanaa, että tuli kaksi virkeää pentua, veli ja sille sisko, mutta surettaa,

ettei näistä nyt riitä kaikille HYVILLE kysyjille :(

Vauhdituskävelyllä "ponimetsässä"

2011-04-18T18:38:00.000+03:00

Kulki neito varovasti, masussa on kallis lasti.

Katsoi tuonne, hieman mietti - kuinka mua vetää vietti.

Katsoi virtaa: juokse vain

Ei menot kiinnosta mua lain.

Tuolta jos vain jotain saisin

Niitä varmaan rakastaisin.

Mitä syntyy? - sen aika näyttää

Nyt odotteluaika tulee hyvin käyttää...

HUOH. Ei jaksaisi millään odottaa!! Wiima ei ole koskenut ruokaan aamulla eikä päivällä, huokaillut ja vinkuillut ja petaillut lupaavasti. Lämmöt eivät ole vielä isosti nousussa, mutta kai tämä voi ensikertalaisella kestää. En tiedä kestääkö kasvattajan hermot ;) ( Onneksi on muutakin tekemistä ;))))))

Joko nyt?

2011-04-18T00:20:00.000+03:00

Istuin myöhään vielä tässä koneella, ja Wiima makoili sängyn alla. Yht'äkkiä se kaivoi sängyn alla lattiaa huomiotaherättävän pitkään. Sitten se tuli pentulaatikkoon selkäni taa ja mylläsi petipehmusteet ympäri moneen kertaan. Mylläämisen jälkeen se asettui pesään läähättelemään ja nuoli peräänsä muutamaan otteeseen...

Joko joko nyt? Vuorokausia on nyt vuorokauden juuri vaihduttua 18. päiväksi koossa 59, ja kyllä, kyllä koirat voivat synnyttää näilläkin vuorokausilla. Yleisimminhän synnytykset tapahtuvat 58-63 vrk astutuksesta. Aikaisemmat lapinkoirani ovat menneet aika tarkoille 63vrk ensimmäisestä astutuksesta, mutta molemmat ovat olleet astutetut parin päivän välein vähintään kahdesti, joten ei mikään ihme, että kerran täsmäastutettu Wiima voisikin tehdä muutaman päivän aiemmin...

No voiko se nyt synnyttää? No emme tietenkään tiedä varmaksi, mutta mitattuani lämmön olen vakuuttuneempi, että nämä oireet ovat Juuri Niitä. Lämpö oli hetki sitten 36,9, ja kun koiralta lämpö laskee alle 37 asteen, se synnyttää vuorokauden kuluessa.

Webbikamera on avattu http://ww.com/AinaValpas ja päivystää varmaankin tästä eteenpäin nyt. Mikäli se välillä ei ole päällä, se tarkoittaa, että sen valokeilassa istun minä tekemässä jotain tuiki-tärkeää facebook-päivitystä tai maksan laskua tms., enkä halua teidän laskevan ihohuokosiani webbikamerassa. Lupaan yrittää saada hankittua lisänäytön, jolloin voisin käyttää konetta normaalisti "sivussa" ja webbikamera voisi olla päällä. Lupaan kuitenkin myös, että tuolloin ( kun ihohuokoseni pojottavat lähellä näyttöä ja webbikameraa ) ei tapahdu pentulaatikossakaan mitään näkemisen arvoista.

Kun tapahtuu, webbikamera on siis päällä. En kuitenkaan lupaa olla pyllistelemättä edessä sopivasti. Yritän kuitenkin pukeutua suomalaisiin oloihin säädyllisesti, tämän yön taidan nukkuakin ihan vaatteet päällä, ettei tälläkertaa vilahtelisi mitään sopimatonta, kun ei ole oikein syytä eikä selityksiä, kun ei ole sitä imetettävääkään ( itselläni ).

Mutta siis. Peukuttakaa kanssani. Ehkä he syntyvät tänä yönä, ehkä aamulla tai huomenna. Mutta ennen pääsiäistä aikas lailla varmasti ;)

Kassu Katselmuksessa

2011-03-24T16:22:00.000+02:00

Ja oltiin siellä toki muutkin ( Muusa, Kiara ja Doula sekä minä ja siskoni ja Oodi ja Elina ja kaikki ihanat rakkaat entiset tutut ja ystävät ja uusiakin naamoja nähtiin ja tutustuttiin ja suunniteltiin kaikkea kivaa ), mutta Kassusta saatiin omaan kameraan kuvia pelkästään, kun Doulan vuoron tullessa oli jo niin luminenäliinasateinen ilma ja sitten sunnuntaina ei ehditty kun oltiin jännittävästi kehäsihteereitä ja kahden nartun kanssa samassa kehässä :)

Kassuun rakastuin uudelleen, jos sellainen on mahdollista kun ei ole edes lakannut rakastamastakaan. Kassusta on Liisan ja poikien ( Liisan mieskin luetaan poikiin! ) huomassa kasvanut NIIN HIENO, että olen varma, että Liisa joutuu enimpiä jalostukseenkyselijöitä hätyyttelemään, kunhan Kassulle ensin saadaan terveystarkit ja ikä kuntoon.

Katsokaa vaikka tätä ihanuutta, joka sai mairittelevan arvostelun ja punaisen nauhan, mutta ei sijoittunut jatkoon.

Aina Valpas Kaskenviertäjä eli Kassu Juutinen.

Liisan lapset siis ovat keksineet Kassulle kutsumanimen perään myös sukunimen, koska sellainen täytyy olla. Ja se ei voi olla sama kuin heidän oma sukunimensä on, sillä Kassuhan ei ole biologisesti samaa sukua edes. Fiksuja poikia Liisalla. Ilmankos Kassusta on tullut niin hyvä.

Kassu käyttäytyi Katselmus-reissulla Erikoisen Kunniamaininnan Arvoisesti. Haastavaa Kassun reissusta teki se, että matkaseuralaisista Muusa lopetteli juoksuaan juuri ja Kiara aloitteli. Sisko-Doula oli muuten vaan niin ihana, ja Wiima-kortteerinemäntäkoira oli sitten tiineenä. Hajuja kerrakseen, huoh. Hienosti, hienosti Kassu vajaa 1v. "kaikkihajutovatihania"-uros selviytyi. Toivomme koko Aina Valpas-kennelin voimin, että Kassu selviytyy nyt myös tästä "kukaanniistäihanantuoksuisistanartuistaeiseurannutminuakotiin"-olotilastaan ja palaa normaaliin päiväjärjestykseen.

Wiima on ultrattu tiineeksi. Siskoni hoivissa asustava paimensukuinen lapinkoiranarttu Wiima sai Nallensa kuun loisteessa helmikuussa ja pyöräyttää pieniä karvaisia pääsiäismunia pitkänperjantain tiimoilla 22.4. Jännittävää. Hyviä, jo haastateltuja koteja on jo jonossa ja pentusia peukuttaa moni muukin.

Muutakin on tapahtunut: Pikkuvirran D-ponivuosi alkoi syntymisen ihanuuden sijaan syntymisen ja kuolemisen todellisuudella: Risslas Kezella varsoi hienon ja kauniin rautiaan tammavarsan, mutta varsa oli kuollut :( Lähetin sen Eviraan avattavaksi, toivottavasti kuolinsyy selviää. Aina ei voi voittaa, eikä saada elävää varsaa. Tämä olikin ensimmäinen varsinainen kuollut varsa Pikkuvirran historiassa. Yhden keskosen tekaisi Sindy vuonna 2008 jäätyään ensin yöllä karsinassa piehtaroidessaan "jalat seinälle" makaamaan. Tuolloin karvaton orivarsa syntyi tuon tapaturman seurauksena. Kezellaa ei ollut tietääkseni kohdannut mikään onnettomuus, mutta silti kävi näin. Varsa oli valmis ja noin 15 kilon painoinen, normaalin minivarsan kokoinen siis. Laskettu aika olisi ollut noin 20.4. mutta kyllä kai tuo varsa olisi voinut näin 4 viikkoa aiemminkin syntyä. Mitään merkkejä synnytyksestä ei ollut etukäteen ja onneksi Kezella näyttää voivan nytkin, 2 päivää epäonnisen varsomisen jälkeen hyvin.

Tietokonenerot, osa 2

2011-03-12T00:56:00.001+02:00

Ensimmäinen osa on luettavissa täällä. Löysin valokuvia skannaillessani kissojen itsensä omatassuisesti tallentamat kuvakaappaukset läppärini käytön vaiheista. Kuvakaappauskuvia koko näyttö kuvaten oli yhteensä 167 kpl, mutta aika paljon oli samoja. Tässä parhaat:

Ensin oli etsitty kuvaa nimeltä 4/444c4-4444467-77777---------------------- mutta sitä ei ollut löytynyt.

Sitten oli lähetelty sähköpostia vastaanottajalle nimeltä

65/MMMMFGTVVV4RB¨DUMVRF NJUMNNM7NMJU ja lähetetty myös yksi kuva Fennasta.

Sähköpostin viestiä oli vielä täydennetty.

"Virrankäyttösuunnitelman asetusten muokkaaminen..."

Muuta seuraavana suunnitelman asetuksia: Power4Gear High Performance...

Hakemaasi palvelinta ei löytynyt... aika mielikuvitukselliselle sivulle olivatkin menossa.

http://www.p9999999999999999999999999999999999999drg5v.com/

Need help with firefox??

alareunaan asti :)

Ongelmaan ei löytynyt ratkaisua...

Tänä iltana kun klikkailin näitä ja latailin tähän, Aasa ilmeisesti kyllästyi hitauteeni ja kävi klikkaamassa kuvakaappauksen noista kaikista kuvakaappauksista :) Tällaisen:

Nyt äkkiä kone kiinni, läppärin kansi linkkuun ja ylimääräinen näppis ja hiiri laatikkoon piiloon. Tiedä mitä keksisivät nämä sankarit muuten tänä yönä... ( Onneksi eivät olleet nettikaupasta mitään tilailleet - vai siksikö meillä on nyt kaksi isoa uutta kiipeilypuuta ja parit pikkuiset pehmeät uudet pesät????? )

By the way: Karjakko vuodattaa uudessa blogissa osoitteessa http://karjakon.vuodatus.net , joten jos lehmätarinat, muistelot ja kuvatkin kiinnostavat, klikkaapa linkkilistaasi. Tuo karjakko olen siis minä. Tervetuloa.

Tässä tulee hirmuinen Rölli!

2011-03-08T22:54:00.001+02:00

Ja olipaskin ihanaa, kun Rölli ja Hanna tulivat yllätysvierailemaan - toki kysyttyään ensin, että oommeko me kotona. Kyllähän me täällä sekasotkussa ja lasten hulinassa oltiin, ja olipas kivaa nähdä Aina Valpas Maitomies nyt pitkästä aikaa! Ja oli mukava nähdä Hannakin ja saada kiitellä Röllin todella upeasta hoidosta ja opettamisesta. On se vaan kasvattajan onni tällaiset ihanat kasvatinomistajat.

Ensin käytiin Röllin ja Doulan kanssa kävelemässä meidän tiellä ja koirat riehuivat, sitten Kiara halusi moikkaamaan poikaansa ( ja luulin, että sen pitää sille möyrytä, mutta ei, kun äiti oli kaikista riehakkain näistä!! ) ja riehuivat vielä pihassa lisää. Harmi että oli jo niin hämärä, että kuvia ei saanut ulkoa.

Sisällä sitten Rölli esiintyi NIIN hienosti, että saa vain kaikki nostaa hattua Hannan ja Panun tekemälle kasvatustyölle. Rölli osasi olla paikalla kahvittelumme ajan ( istuen tai maaten ) vaikka Doula ja Bolo yrittivät kaikin tavoin häiritä.

Uskomaton vajaa 1v. uros!! Siinä sitä uskotaan käskyä, vaikka Doula kävi puruluun kanssa härkkimässä ja Bolokin tuli häntä pystyssä käppäilemään nenän eteen!!

Doula tahallaan vieritteli puruluun palasen ( jota muuten ei kelpuuta mihinkään! ) Röllin nenän eteen.

Ihana, ihana Rölli - niin paljon Kiaran ilmettä!

Ja Doulan sylkemät kauluskarvat ;) Röllillä on jo upea nuoren uroksen turkkikin!!

Kania piti katsoa suurella tunteella, mutta silti rauhallisesti eikä tarvinnut yhtään haukkua.

Sitten me pojat vähän kenotettiin kuvassa :D

Kun lasten hulinan määrä vain kasvoi, alkoi Rölli kysellä, että joko lähdettäis ;)

Vaikka hienosti samassa hulinassa mentiinkin :)

Sydänlämmin KIITOS Hannalle ja Panulle NOIN HIENOSTA koiranpidosta!! Ja kiitos käynnistä Hanna ja Rölli. Ootte ihan parhaita!!!

Kaunis, kaunis, kaunis, sinä olet rakkaani

2011-02-28T13:35:00.001+02:00

Ulla lähti teuraaksi enkä löydä siitä kuvia ;( Sen sijaan sain otettua kuvia toisesta rakkaudestani, Rakkaasta Vanillinista. Konttasin niiden heinäpaalissa ja räpsin tunnelmia...

Vanillinin masu ( katsokaa nyt hyvänen aika mahaa, älkää tuota likaista häntää!! ) takaa...

Vanillinin syöntitunnelmia turpa rullalla edestä heinäkasassa istuen :)

Sillä on lempeä silmä.

Ja toinenkin silmä ;)

Tämä elämä on heppahöperön taivas.

Kuka se siellä masussa kutittelee? Huomaa uskollinen ystävä pisteenä iin päällä ;)

( Se on Muusa-rakas )

Ihana kamala elämä. Ihana, kun saa näitä ihanuuksia rakastaa, näiden kanssa elämästä nauttia ja näitä palvella tässä maailmassa parhaansa yrittäen. Kamala, kun niistä on joskus luovuttava. On pyydettävä rakas lehmä mukaansa, talutettava se teurasauton lastaussillalle ja sanottava:

"Jatka tästä loppuun asti, minä vielä jään.

Kiitos siitä mitä olit, toit riemun elämään.

Muistot monet, kokemukset, tuoksut, juustomaidot

- elämämme värikirjon värit kaikki aidot!

Ilon kautta elämässä kanssasi kun elin,

itkun kanssa sillalle nyt sinut saattelin.

Voi kun pystyis elonkirjon ottaa lehmän lailla

Tyytyis siihen, mitä saa, ja eläis huolta vailla"

Kiitos Ulla-lehmä, navettamme kuningatar, vieraiden ihastus, Vasikkasavujen tähti, lasten rakkaus ja Elämäni Lehmä.

Tämä kuva tyttäristäni, silloin 3 ja 5-vuotiaat, ja Ullasta on mielestäni maailman paras. Harmi, että sen varsinainen versio katosi tietokoneemme tiltattua :(

"Uutsimaatsiman" ( <-- yksi Ullan lukuisista lempinimistä ) aika on ohi. Nyyh.

Ja minä itken. Vaikka iloitsen lukuisista ihanista edelleen.

Tietokonenerot XD

2011-02-21T22:09:00.000+02:00

Tämä pitää kyllä jakaa myös blogini lukijoiden kanssa :) Eilen tietokone takkahuoneessa ( läppäri ) oli jäänyt käyntiin, kun menin navetalle. Kun tulin, oli koneelta kirjauduttu ulos, mutta kun kirjauduin sisään, mitä löysinkään?

Koneella oli avattu uusi selain ( Explorer jäi auki, Mozilla oli avattu ) ja yritetty mennä http://www.p9999999999999999999999999999999999999drg5v.com/ - osoitteeseen :) Sitten oli katkaistu nettiyhteys ja säädetty koneen virrankäyttöominaisuuksia.

Picasalta oli yritetty lähettää issikkavarsa-Fennan kesäistä kuvaa vastaanottajalle "65/MMMMFGTVVV4RB¨DUMVRF NJUMNNM7NMJU" ja lisätty viestin otsikoksi "VG4BKFGF+,BG+Bkuva sinulle" ja viestiksi:

"GFBFVFR HHYJ78OL¨7/88888888888888¨D...PÅÖIÄ

PPI 7U77 Y7-ÖU7H3E302,1/inulle on lähetetty 1 kuva¨DÄPÅÖ6+8IC79UY60HMJ0

N"

Lisäksi Picasalta oli yritetty lähettää useampaa kuvaa tänne blogiin. Ja "suorita"-ikkuna oli auki, mutta mitään asennettavaa ei oltu vielä valittu.

Asialla olivat siis äiti ja tytär Liida ja Aasa - kissaenergiaa parhaimmillaan. Onneksi koneen asetuksia ei oltu pahasti muuteltu ( pikkuisen noita ikkunan reunoja ja näytön käyttöä oli kyllä säädelty, alapalkki piilotettu jne. ) eikä salasanaa muutettu.

Olisi kai se ollut noloa viedä läppäri spesialistille avattavaksi ja kertoa, että rakkaat kissani peukaloivat salasanaa eivätkä suostu sitä minulle kertomaan :D

Uusia kuulumisia

2011-02-21T19:42:00.002+02:00

Pitkästä aikaa avaan tämän blogin päivittääkseni. Liian pitkään on mennyt ilman mitään sanomista, tai ehkä en ole vain ehtinyt.

Viimeaikaisesta hulinasta lastemme lisäksi kotona on pitäneet huolta 4 Yrttitarhan kissakasvattia, jotka lähtivät uusiin koteihinsa viime perjantaina. Kotiin jäi vahvistukseksi ihanainen Aasa. Liida totuttelee elämään tavallisena kissana pentuja hurrrrrjasti puolustavan emon sijaan. Pikkuhiljaa se onnistuukin, kunhan kaikki merkit pennuista saadaan pikkuhiljaa pyyhittyä kotoa näkymättömiin...

Aivan kuin tässä olisi joskus ennen tykännyt makoilla yksi rakas, joka on enää vain kaunis muisto...

Tässä he ovat: vasemmalta Loru, Aasa makaa, Uni ja Yö.

Pikkuiset matkustivat reippaina hirmuisessa pakkassäässä Lievestuoreelle "vaihtopaikkaan", ja matkasivat sieltä kasvattajan ohjeilla ja evästyksillä varustettuina uusiin omiin koteihinsa. Aasa palasi siis uuninreunukselle makoilemaan ;)

Samana päivänä, kun kissanpennut muuttivat meiltä pois, kuului Järvenpäästä toivottuja uutisia. Sijoituskoirani Wiima ( Iki-Wanhan Pilvarin Pisara ), joka asuu siskoni luona, kävi miehelässä Nallen ( Eidalun Oskari ) luona, ja astuminen tapahtui pirteässä pakkasessa kuutamon loisteessa. Voi romanttista.

Pariskunta fiilisteli ilmeisesti astutuksen jälkeen näin:

Kuva: Arja Tomminen. Julkaistu luvalla!

Pentusia odotetaan meille Aina Valpas-kenneliin pitkäperjantaina. Siis jos nyt tärppää. Ultrassa käydään tässä jossakin vaiheessa. Wiima syö raakaruokaa ja pennut suunnittelen ruokkivani osin raa'alla, osin viljattomalla nappulalla ( Orijen tai Acana ). Ihania, aktiivisia pentuja luvassa!! Sijoituskotia etsitään narttupennulle harrastavasta kodista.

Hyvää Joulua

2010-12-24T07:16:00.000+02:00

Villiä vilskettä, helinää helskettä... Meillä sitä riittää. Villiksi vilskeeksi sopinee pihattoponien jatkuva karkailu, viisiviikkoisten ihanien kissanpentujen leikkimiset ja ihan yksi pelkkä Ossi :D Helinäksi ja helskeeksi vaikkapa sitten koko tämä kaikki muu.

Emme saaneet arjen lisäksi aikaiseksi tänä vuonna joulukortteja tai joulukorttikuvia, mutta viime vuonna löysimme Joulun Ilon:

( Eidalun Ilo oli meillä synnyttämässä pentuja )

Jouluna 2008 oltiin tosi maukkaita, sekä poniaidassa tonttuilemassa, että sisällä:

Kiara ja Meri <3

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin - jotka siis edelleenkin ovat ihan tätä samaa elämisen onnea ja riemua täällä, joskus niin täyttä elämää, ettei ylimääräisiin ehdi -

Hyvää Joulua - kiitos yhdessä kerätyistä muistoista

Onnea vuodelle 2011 - sinulle, joka luet tätä nyt!

Joulukortit jäivät tänä vuonna meiltä lähettämättä kokonaan lukuunottamatta muutamia, joiden saajat mies valitsi. Ensi vuonna sitten uudella yrityksellä!!

Tuhinapesä

2010-11-26T22:29:00.000+02:00

Onhan meillä niitä. Maailman ihanimpia ja kauneimpia ja suloisimpia ja söpöimpiä. Kissanpentuja!! Tässä on ollut hiukan kiirettä ja tohinaa, kaikenlaista hulinaa, enkä ole ehtinyt tänne niiden ihanuuksien kuvia tai kuulumisia päivitellä. Korostan vielä, että nämä pentuset ovat Yrttitarhan kissalan pentuja, ja kaikki kyselyt ja tiedustelut pentujen hankinnasta tulee osoittaa Sailalle. Minä vain yritän parhaani mukaan hoidella nämä ihanuudet täällä meillä.

Ensialkuun surullinen uutinen: Menetimme yhden pennun vajaan viikon iässä. :( Toiset, Yö, Uni, Aasa ja Loru, kuitenkin kasvavat ja kehittyvät hienosti, ja niistä saamme iloita.

000000000 ( <-- Liida kipaisi sanomaan terveisensä :) ) Liida on ollut erinomainen emo, ja hoitaa pentusensa hyvin, joskin tahtoo myös seurustella ihmisten kanssa sopivasti imetetyään pentuset kasvu-unille. Ihana, ihana Liida!!

Liida ja Unin selkä ja Yön nassu...

Yötä haukottaa...

Aasa ottaa tissiä...

Loru kulta...

Uni heräsi...

Onnellinen emo...

Olen sen jo muistaakseni sanonut, että olen onnellinen, että saan tämän kokemuksen kokea. Kuitenkin yhden pienen menetys sai minut panikoimaan, että olenko sittenkään osannut, olenko ollut kelvollinen, saanko nauttia tästä? Saila kyllä lohdutti, että ei niille aina mitään mahda. Kaiken yritin ohjeiden mukaan tehdä, mutta aina ei ihminen kaikkeen kykene. Pikku-Sisulle kiitos pienestä ajasta täällä.

Meille on tapahtunut myös auton vaihto. Jos joku tulee vastaasi tummanharmaalla Land Roverilla ja huitoo hirmuisesti moikatakseen, älä ihmettele. Minä se vain olen. Älä ihmettele myöskään, jos ajan sinua vastaan, enkä tervehdi. En nimittäin aina vaan huomaa. Ylpeäksi en ole muuttunut. Tämä elämä eläinten kanssa pitää nöyränä.

Ai niin, meille on tapahtunut myös rakkaan suomenhevoseni Henni Vanillinin kotiinpaluu yhdistetyltä koulutus- ja varsomisreissultaan. Sen varsa Aarteen Vanikka on myytävänä Aarteen hevostilalla Virolahdella. Tervetuloa kotiin Vanillini. Tästä jatkamme masun kasvatusta ( Vannin, ei minun!! ) ja laihista ( minun, ei Vannin!! ) ja yhteistä elämää. Vannin ensi kesän varsa, joka on Vanikan täyssisarus ( i. Mirlakka ) syntyy meillä ja tulee luultavimmin myyntiin.

Masu kasvaa

2010-11-04T23:41:00.000+02:00

Liida-lissukka on kasvatellut masuaan tehokkaasti. Aikaa laskettuun olisi enää reilu viikko ja jännityksellä sisustelemme sille jo pentumishuonetta ja pesää. Tässä tämän illan räpsykuva masusta:

Iso on masu, mutta oikeasti ei ihan noin epätasainen ja muhkurainen kuitenkaan. Tässä asennossa, nopeasti oikealle kääntyessään Liidan masussa vasemmalla näyttäisi olevan kolme muhkuraa - liekö kolme pentua vasemmassa kohdunsarvessa??

Toivomme, että kaikki sujuu hyvin. Raportoimme kyllä miten kaikki menee, vaikka muuten bloginpäivitykset ovat olleet aika lailla jäissä viimeaikoina...

Aa bee see, kissa kävelee... tikapuita pitkin taivaaseen.

2010-09-17T22:58:00.000+03:00

Ootteko kuulleet tätä lorua? Lapsena tätä rallateltiin tietyllä äänensävyllä kerta toisensa jälkeen. Tämä tuli minulle mieleen nyt, kun kävimme hakemassa Musti ja Mirri-eläinkaupasta tänään kissoille uuden raapimapuun. Hullaannuin nimittäin niiden -40-60% alesta, ja perustelin itselleni oikeuden ostaa oikein iiiiiiiiiison uuden puuhamaan, kun kerran kissanpentujakin on ( TOIVOTTAVASTI ) odotettavissa!

Bolo hullaantui uudesta puusta ihan täysin... samoin Liida ja Pingu otti tyylilleen sopivasti: rauhallisemmin :)

Välillä Liida kävi sohvalta katsomassa - arvioimassa, onko hyvä ;)

Pojatkin olisivat tahtoneet kiivetä - ihan kattoon asti!!

Onneksi pojat jo uskovat puhetta, ja jättivät kiipeilyn kissojen tehtäväksi. Jori iloitsi, että kiipeilypuussa on "kissanpennuille liukumäki" (= vähän kalteva raapimataso tuossa alhaalla Ossin edessä ) ja Ossi sanoi "mauu mökki", jonka oletin tarkoittavan kissan mökkiä ( tuollainen mökkihän tuossa onkin ). Ossista oli kiva kontata alimman tason ( maassa siis ) raapimatason ympäri, ja sen verran toki kissoilta liikenee myös lapsille tämä kiipeilypuu :) Uusi ihmetys on siis lattiasta kattoon ulottuva ilmestys, kissojen mielestä aika ihana. Toivottavasti saamme esitellä puuhamaan myös Liidan lapsukaisille sitten aikanaa :)

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa!

2010-09-10T08:46:00.000+03:00

Meillä on eletty jännittäviä aikoja. Häitä! Facebook-päivityksistä ihmiset ovat saaneet mitä merkillisempiä käsityksiä minusta ja avoimuuteni tilasta, kun ilmoittelin mm. meillä vietetyn yön erillään ja nyt jatkettavan romanssia ( samaan aikaan, kun isäntä on reissulla missä lie Keski-Euroopassa ). Rakastavaiset ovat kuitenkin tällä kertaa ihan julkirakastavaiset ja kaikkien taiteen ( ja rotukissamaailman!! ) sääntöjen mukaan yhdistetyt Liida ja Vili, ja rakkaudenhedelmiä odotamme syntyviksi Yrttitarhan kissalan kasvateiksi, kun sen aika on. Pentujen syntymän ihmeestä ja kasvamisen kiemuroista saan kuitenkin nauttia minä täällä, Liidan sijoituskodissa.

Liidalla ei ole varmaan koskaan ollut niin vahva ( ja kovaääninen!! ) kiima kuin tällä kertaa. Tai sitten se vain tuntuu siltä, kun omat leikatut kollit eristettiin pois kiimaa sotkemasta jo heti ensimmäisenä päivänä ja Vili-sulhasta odotettiin hartaasti saapuvaksi.

Ensimmäiset tunnelmat Vilin saavuttua hääsviitiksi sisustettuun yläkerran vessaan olivat Liidan puolelta hyvin kainostelevat ja arvonsa tuntevien kissaneitosten tapaan Lissukka tahtoi aluksi juosta kauas pois ja laittaa aitan oven säppiin mokoman hurmurin tullessa serenadeja laulamaan...

Huu, jännittää!

Vili jaksoi hienosti odottaa, ja jutella tytölle lempeitä, vaikka Liida ei suloisesti kuiskutellutkaan...

Muutos Liidan käytöksessä tapahtui seuraavana aamuna erillään vietetyn yön jälkeen, mutta ensin Liida oli ilmeisesti vielä sanasensa sanonut ja räpännyt pienen "intohimoraapaisun" Vilin nenänvarteen :o

Felifriendiä käsiin ja Liidan silittelyä, ja jopas oli tyttö sulaa vahaa sen jälkeen :D Kehräsi ja puski kolliakin ja nyt päästiin itse asiaan :)

Pussataanko?

( Karvat jo selästä ihan sotkussa, astumisyrityksiä on nähty, kenties onnistumisiakin tapahtunut )

Minä olen ihastunut tuohon Viliin. En ole vielä eläissäni tuollaista kollia nähnyt, joka marssii vieraaseen ( kissojen asustamaan ) kotiin, tulee pois kuljetuskopasta ihan rentona, käppäilee ja katselee ympärilleen ja malttaa vielä tyttöäkin niin kauniisti käsitellä, suorastaan silkkihansikkain! ( Lie tuolla kynnetkin, mutta Vili on itse lempeys koko kissa - tällaisten kollien kollijälkeläisiä kasvatukseen paaaaaaaaaaaaaaaaaaljon kiitos!!!!! ) Astumisyrityksissäkin se on niin lempeä, varmaotteinen ja rauhallinen, tyttöä kunnioittava ja rakkautta huokuva, että tällätavalla "anopin" ominaisuudessa olen ainakin jo ihan myyty. Uskon, että Vilin luonne myös sopii "tiukkistyttö" ( höh, tuo kuvaus ei kyllä Liidaa imartele - onhan Lissukkakin lempeä ja kiltti ja tosi ihana ihan lapsiperheenkin kissana, mutta sitten omanarvontuntoinen ja välillä hieman ehdotonkin omissa mielipiteissään... ) Liidalle tasoittamaan erinomaisesti...

Huokaus, toivottavasti nämä pennut eivät löydä koteja ja jäävät sitten meille asumaan :))))))))))))

Eräs joka malttamattomana odottaa...

2010-09-07T23:28:00.000+03:00

Eikä taatusti peittele tunteitaan täällä, on Liida. Liidalla on mieletön kiima, joka alkoi heti seuraavana päivänä, kun Sailan kanssa otettiin puheeksi Liidan vauva-ajatukset. Seuraavana aamuna hiukan viiden jälkeen pärähti ensimmäiset mourut, ja nyt siis odotellaan malttamattomana hienoa sulhasta Viliä saapuvaksi. Vili saapuu meille huomenna aamulla, ja minua jännittää mahdottomasti!!!

Tule, tule jo!!!

Olen kiitollinen Sailalle, joka antaa minun kokea kissanpentuihmeen Liidan kanssa. Saila on Yrttitarhan kissakasvattaja, minun luottokasvattajani ja ystäväni, jolle olen kiitollinen Pingusta, Annikista ( nyyh! ), Bolosta ja Liidasta, ja jonka asiantuntemusta ilman en uskaltaisi ikinä lähteä omin päin kasvattelemaan. Yhdistelmien valinnassa täytyy olla paljon tietämystä, kuin myös kissanpentujen tulevien kotien valinnassa, ja niitä minulla ei kissapuolelta löydy. Yritetään kuitenkin oppia koko ajan uutta ja toimitaan Sailan "suojissa" kissaperheenä näistä suurenmoisista persoonista nauttien. Kaksi löytökissan pentujen syntymä- ja hoitokokemusta auttanevat, samoin Mirjam Nummisen kirjat ja Saila puhelimen päässä :) Liidan tulevat pennut ovat siis Sailan kasvatteja, ja kaikki kyselyt voi osoittaa Yrttitarhan kissalaan suoraan Sailalle.

Doulasta - ihmeen isoksi kasvaneesta vauvasta - yritin ottaa kuvia myös. Ei oikein onnistunut, mutta paremman puutteessa saavat nämä räpsyt kelvata. Sen väri on hieno, sen luonne on hieno, ja se on niin suloinen ja lutuinen kuin paimensukuinen lapinkoira vain voi. Etsinnässä on pentukurssi, jonne voisimme mennä harjoittelemaan Tärkeitä Taitoja :)

Ai mää vai?

ÄLÄ kuvaa kun mää nuolen äipän kaa kissankuppia!!

Näkkärinmurunen

2010-08-17T00:05:00.000+03:00

Oi jos oisit kultaseni sokerpalanen... mutta kun on ihana näkkärinmurunen, niin piti ihan ajella katsomaan sitä Tainan luokse viime viikolla hetken mielijohteesta :)

Siis Aarteen Vanikka, emänä oma kultamussukkaiseni Henni Vanillini ja isänä hieno Mirlakka. Kuvat eivät tee oikeutta Vanikan suloisuudelle, vaikka ehkä niistä jotain näkee ;)

Aarteen Vanikka (vas. ), Mis Tähti, Aarteen Metsästäjä ja Henni Vanillini mietiskelivät, viitsiskö kävellä aidan varteen kun allekirjoittanut huhuilee...

Tullaan tullaan :)

Voi mikä söpöläinen... tai siis molemmat mussukat!!!

Himskutin aitalanka siihen eteen tuli, mutta silti - katsokaa tätä kaunista!!!

Vink.Vink. Se on myytävänä. Sen saisi ihan omaksi :p Tainalta pitää kysellä.

( Ja ensi kesänä sitten minulta... Vanillini on uusittu Mirlakalla ja ultrattu tänään tiineeksi! JEE!! Varsa tulee myyntiin.)

Tyttö sinä olet tähti!

2010-07-21T11:13:00.001+03:00

Tänä aamuna minun piti lähteä käväisemään pikaisesti Iisalmessa postissa hakemassa Hööksistä tilatut kärpässilmäverkot poneille ennen kuin menisin tarkastamaan laitumella olevat ponit - jotta voisin sitten laittaa ne silmäsuojukset paikalleen niitä tarvitseville välittömästi.

Autossa laitumen ohi ajaessa silmiini kuitenkin sattuivat pienet vaaleat korvat heinikossa Sindyn vierellä. VARSA!!! En sitä ollut osannut vielä odottaa, sillä Sindyn kiima uusi viime kesänä ilmeisesti varhaisluomisen ( astutettu ensimmäisen kerran 2.6. ) vuoksi vasta syyskuussa, ja astutuspäiväksi tuli 10.9. Odotin varsaa aikaisintaan elokuun alussa, mutta niinpä vain varsa oli ( helteiden vuoksiko? ) valmistunut "etuajassa" ja syntyi sopivasti nimipäivälahjakseni.

Ja millaisen lahjan sainkaan????!!! Rautiaan, tammavarsan, jolla on päässään suloinen tähti!

Heinikosta löytyi tällainen namu :)

Pikkuvirran Cinny - paras nimipäivälahjani ikinä!!

Tyttö, sinä olet tähti!!

Cinny on taas sitä shetlannin kieltä ja tarkoittaa small, oblong kiln used to dry half a barrel of grain at a time. Me lausutaan se "sini", ja tyttäreltämme Siniltä on kysytty, haittaako, että pieni suloinen shettisvarsa on hänen kaimansa. Ei kuulemma haittaa :)

Sindy on tehnyt ennemmin vain pelkkiä orivarsoja. Kun se synnytti 3kk liian aikaisin kuolleen pienen varsan keväällä 2008, sekin oli ori. Toivoin kovasti siltä nyt tammaa, sillä Cinny on sen viimeinen varsa - onhan Sindy jo 21-vuotias, joskin ihailtavan hyväkuntoinen ja terve ( ollut aina ). Kiitos Sindylle meillä syntyneistä Dear Dannystä, Daddy's Coolista eli Sulevista, Kallis Aarresta ja Pikkuvirran Brimistä ja ihanuudesta Pikkuvirran Cinnystä.

Rippiäiset

2010-07-18T23:38:00.001+03:00

Rakas esikoiseni Olli pääsi tänään ripille ja se jos mikä on onnellista, mutta myös äidille miltei käsittämätöntä. Miten siitä voikaan olla jo viisitoista kesää, kun sain esikoiseni? Onnekseni - tiedän, että minusta huolimatta, ei ansiostani - pojasta on kasvanut hieno nuori mies.

Toivon sinulle, rakas Olli, paljon kokemuksia, jotka kasvattavat elämänviisauttasi. Kiitän sinua siitä, että olet ja että murrosiänkin myllerryksessä olemme säilyttäneet keskusteluyhteytemme. Kuten jo juhlassa sinulle kerroin, sinulla on palanen sydäntäni aina mukanasi. Kuljeta sitä elämässä tien valoisaa puolta pitkin!

Kuviakin otettiin. Kiitos monista kuvista Marja-siskolleni!

Lapinlahden kirkon alttaritaulu kuvaa Jeesuksen kirkastumista - ja tänään oli kirkastussunnuntai , joten alttaritaulu sopi teemaan enemmän kuin paremmin.

Yksi jos toinenkin pieni kirkkovieras nukahti... varma tieto on ainakin meidän Ossista ( ja Lumista ).

Onnea äidin rakas Esikoinen!

Juuri konfirmoitu :)

Tarjolla oli piirakoita ja munavoita, ruisleipää, leikkeleitä, kahdenlaista salaattia ja erilaisia juustoja.

Muistamisia sateli - kiitos kaikille!

...pikkuleipiä, kahvikakkua, juustokakkua ja kolmenlaista täytekakkua :)

Rakas poikani!

Oma rakas perhe ( paitsi Lumi puuttuu, kun oli nukkumassa... harmittaa, olis pitänyt hakea kuvaan )

Minä noloilin puheen merkeissä - ja myös Nanna-kummin puhetta lukiessa. Itketti vaan väkisin. Mutta äideillä ( ja kummeilla ) on oikeus olla joskus hieman noloja :)

Kiitos Rakas Ystävä Nanna, paras Ollin sylikummi ihanasta kirjeestäsi rippipäivänä!

Kiitos oma rakas äitini, rakkaat ystävät Päivi, Jenni, Anni, Hanna, oma rakas kummitätini Raija - kiitos kaikki ihanat vieraat. Kiitos Luoja mukavasta säästä. Kiitos kaikesta!

Ihanat juhlat oli! ( Ja koska ihmisillä on tapana siivota juhliin, meilläkin on taas siistimpää kuin aikoihin :p Laiskan siivoojan onni on säännölliset ristiäiset tai rippijuhlat!!! )

Nyt on leikit leikitty

2010-07-07T00:22:00.000+03:00

...ja lähdettävä on - hei hei heipähei ja lähdettävä on!

Kuva: Paula Martiskainen - KOPIOINTI KIELLETTY!

...toisen kerran tavatessa leikit uudet on!

Kuva: Paula Martiskainen - KOPIOINTI KIELLETTY!

Kyllä minä olen ylpeä tästäkin ystävästä!

Kuva: Paula Martiskainen - KOPIOINTI KIELLETTY!

Olipa kerran yksi luku Aina Valpas-kennelin elämässä. Onnellinen luku, jonka aikana syntyi ja kasvoi kuusi kaunista, reipasta ja hyvin työteliästä Wanhan Ajan Ammattilaista; Kyökkipiika, Paimenpoika, Nyörinpunoja, Kaskenviertäjä, Maitomies ja Lapsenpäästäjä. Elämän pestuumarkkinoilla nämä oman alansa ammattilaiset pestattiin kuta parempiin työpaikkoihin elämänpituisella kontrahdilla, täydellä ylöspidolla ja yöpaikalla pirtissä, siellä missä isäntäväkikin. Aina Valpas-kennel toivottaa hyvää elämää Kyökkipiialle Tampereella lämpimän hellan ääressä, Paimenpojalle Kajaani-Rovaniemi-suunnalla porojen ja muiden öttiäisten paimennuksessa, Nyörinpunojalle kestäviä naruja Pielavedellä, Kaskenviertäjälle nokisia hommia kasvavien työmiesten kanssa Ylivieskassa, Maitomiehelle täsmällisiä maitotoimituksia Kajaanissa ja Lapsenpäästäjälle lupsakoita lapsia tässä meillä kotona.

Kiitos Sari, Heikki ja Juhani sekä Anu Lantun hyvästä kodista. Kiitos Minna Kodan huippukodista sydämessäsi. Kiitos toinen Minna ja koko perhe Nallen täydellisestä maalaiskodista. Kiitos Liisa ja perhe Kassu Juutisen superhienosta kodista. Kiitos Hanna ja Panu Röllin paikasta elämässä. Kiitos meidän oma perhe, että kestätte tätä hullua äitiä ja Doulaa :)

Voi että minä olen onnellinen.

Laitumilla

2010-07-02T00:06:00.000+03:00

Meillä on possuja: Raisa Reikänaama ja Jone Riksusta Putous-ohjelman innoittamina. Koska Putouksen uusinnatkin ovat jo menneet, Raisa ja Jone ehtivät muuttaa maalle ja lomailla tuonne pitkälle syksyyn, kunnes lähtevät sitten taas ameriikkaan jatkamaan showuraa keittiöpisneksissä.

Jone ( vas. ) ja Raisa kesämökillä puutarhahommissa.

Pikkuvirran Claire ulkoilee jo topakasti.

Samoin ihananihana Fenna frá Pikkuvirta.

Pikkuvirran Clett on jo aikamoinen pojanjässikkä - ja sillä on hyvin kevyet raviliikkeet. Isänsä poika :) ( i. Diplomat - Clett on MYYTÄVÄNÄ )

Liising-ponini Lillin ( Veeran Villililli ) varsa Lillin Villiveikko on hurmaavan kesy ja ihana tapaus!

Lilli ultrataan heti ensi viikon alussa ja mikäli se on tiine, se lähtee kotiinsa kasvattelemaan uutta Pikkuvirran liising-varsaa masussaan :)

Laitumella tammat hoitelivat toisiaan Lissun poseeratessa minulle etualalla :)

Risslas Kezella on kantavana minioriista Remco v.d. Lindenhof ( ultrattu tiineeks ).

Kezella on 91cm nätti pikkutamma, jolla on mielettömät jouhet.

Kezella on myytävänä. Tiedustelut puh: 050-3610574/ Johanna

Lampaat laitumella - herkkuja on paljon tarjolla: vattupuskia ja pajukkoa, horsmia ja monenlaisia heiniä. NAM.

Oi mikä ihana Aamu, mikä aamujen Aamu :D

Kukkiakin kasvaa :)

Pikkuvirta ihan ite :)

Ja ankka Pikkuvirrassa :)

Tässäpä kuvia tältä päivältä. Vietiin siis lampaat isolle laitumelle pihassa, pässit ( isäpässi RistoReipas ja kolme pikkupässiä ) menivät Pappilaan kesälomalle itsensä korkuiseen heinään, eilen possut pääsivät kesämökille ulkoaitaukseensa ja mitäpähän muuta vielä - kaikkea normaalia, mitä meillä nyt tapahtuukin... Kananpojat ovat kasvattaneet siipisulkiaan ( ja menetimme yhden, löytyi kuolleena aamulla, nyyh ), ponitammoja on astutettu, koiranpentusia paapottu ja varsoja hellitelty... vettä on kannettu kaikille eläimille runsain mitoin ja lapset ovat myös rypeneet uimassa.

Aamusta alkaen uusi päivä ja uudet kujeet!! Hyvää yötä.

Kuvahaaste

2010-06-29T23:03:00.000+03:00

Sain kuvahaasteen Panta hukassa-blogista enkä nyt pidä sitä mitenkään ilkeänä tekona ;) vaikka niin kommenteissani sanottiin. Elikkäs:

Kuvahaaste

1. Avaa kuvatiedostostasi neljäs kansio
2. Avaa neljännen kansion neljäs kuva
3. Julkaise kuva blogissasi, ja selitä se
4. Haasta neljä muuta bloggaajaa mukaan!

Källi ja Doula ( takana ehkä Kassu )

Jassoo. Tuli sitten tämmönen kuva, eli tässä kuvassa Kiaran pennut ovat 5-viikkoisia, ja ne tapasivat meidän kääpiöpinseriuroksen Källin varmaankin ensimmäistä kertaa. Syy siihen, että neljäs kansio kuvia ei ole tämän vanhempi, on se, että tämä kone on aika uusi, ja meidän "varsinainen" tietokone tilttasi tuossa keväällä.

Haastan mukaan neljä blogia: Yrttiset ( tiedän, että satunnaisotantanakin varmasti löytyy hellyttävä kuva ), Mustikoita ja sananjalkoja ( palan halusta nähdä useita kuviasi, myös sen neljännen kansion neljännen kuvan ), Kodan koti ( onko ollut elämää ennen Kodaa? hihitystä ) ja Röllin sydän ( sama kysymys kuin Kodan kotiin... ).

Jännityksellä odotan haasteen tuloksia :)

Nyt minä olen senkin nähnyt!!

2010-06-27T15:41:00.001+03:00

Nyt minä voin sanoa nähneeni myös sen, että kananpoikanen kuoriutuu. Ihmeellistä, ihmeellistä. Miten voi niin pienestä munasta tulla jotain niinkin isoa, niinkin valmista ja niinkin "helposti": Lämmittää ja huolehtii kääntämisestä ja kosteudesta. Ja miten se voi onnistua koneella - ja miten hienosti sen ihan oikea kanaemokin osaa tehdä. Voi ihmetys!!

Tätä reikää oli tehty koko aamupäivä.

Muna hytkyi, keikkui ja piipitti... kuori alkoi antaa periksi.

Yhtäkkiä kuori antoi periksi ja tipu tuli esiin.

Voi miten koville se ottikaan!

Heti tipunen lähti liikenteeseen, hoiperteli suuntaan jos toiseen.

Se potkiskeli muita munia ja kellahti selälleen - kokonaan ulkona munasta!!

Annamme sen kuivua hetken hautomakoneessa ja siirrämme sitten sisarustensa joukkoon häkkiin lämpölampun alle. Aika ihanaa!! Lisää on vielä tulossa, luulen. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Kuoriutumisia

2010-06-27T09:03:00.000+03:00

Hautomakoneessa 21 vrk ja näky oli aamulla herätessäni tämä:

3 tipua ja yhdessä munassa ainakin vielä särö :)

Pikkuvirran Claire

2010-06-27T00:18:00.000+03:00

Minä tiesin, että Bellan varsominen on lähellä. Tiesin minä. Otin sitä yöksi talliinkin, koska sen utareet olivat täynnä maitoa ja se piti häntäänsä omituisen korkealla. Päiväksi vein sen laitumelle, tietenkin, sillä kuka nyt tahtoisi kököttää pienessä tarhassa saati tallissa ihan vain odottamassa. Liikkuminen tekisi vain hyvää.

Ei ihan ennätetty hakea sitä talliin yöksi, kun hevoslomittaja Anne läksi oman hevosensa luota ajelemaan kotiin. Soitti samantien päästyään laitumen kohdalle: Bella synnyttää!!! Kun pääsin paikalle, näky oli tämä:

Bella ponnisteli varsaa maailmaan.

Autoin vähän ja varsa syntyi - Anne auttoi pitämään muut tammat loitolla.

Bellan 1v. varsa Blandakin kävi tervehtimässä pikkusiskoa.

Samoin joukko muita, mutta Bella sanoi, että rotinat voi tuoda vasta myöhemmin, kiitos!

Saanko esitellä: Pikkuvirran Claire vastasyntyneenä.

Claire matkasi turvallisesti talliin kottikärryissä.

2 tunnin ikäisenä ollaan näin terhakkana :)

Claire ei varsinaisesti tarkoita mitään ( kuten taas Clett tarkoittaa "kalliosta irronnut kivi" ), mutta se on sympaattinen henkilöhahmo minulle mieluisasta tv-sarjasta McLeodin tyttäret, ja siitä se varmasti mieliimme tuli. Clairen isä on Diplomat swe ja emä RP-Balancia eli Bella.

Vesimies

2010-06-22T12:38:00.000+03:00

Kyllä minä sen jo tiesin. Olin nähnyt pikkuisen vesileikkejä jo aiemminkin, ja tiesin, kuka oli opettanut pentueen tytötkin moiseen puuhaan, mutta eilisiltana todistin kyllä ihan kameran kera iloista leikkiä, joka lupaa laminaatille lattiaremonttia aikas piankin - onneksi ei meillä, kun kaikkialla alakerrassa on kivilaattalattiat. Juurikin esimerkiksi tästä syystä.

Mutta antaapa Röllin opettaa tämä hauskuus teillekin:

Esikastele lattia, kieriskele hetki nukkumakopassa.

Vaani siskoa...

... mutta hyökkää silti vesikuppiin!

Kaiva, kaiva, pärski, pärski, lois-kuuuu-ta!!

Mahdollisimman paljon vettä pois kupista...

Se onnistuu hyvin vaikka sylkäisemällä.

Vaihda asentoa ja jatka sitkeästi.

Tunnustele välillä, onko lattia jo riittävän märkä.

Kastele myös uunin kylki purskauttamalla vettä suustasi.

Kurkota tassuilla luukutkin märiksi.

Syö, jos tuli nälkä...

Ihmettele tassuinesi, miksi vesikupissa on NIIN vähän vettä!!

Pyydä lisää vettä ja jos ne antaa, aloita alusta koko show :)

Tämä aktiviteetti takaa tekemistä myös perheesi ihmisjäsenille. Lattiamateriaalista riippuen he rientävät iloissaan leikkimään kanssasi joko nopeasti tai vähän hidastellen. Voit olla kuitenkin varma, että huomio on taattu, ja kaikilla on hauskaa. Suosittelen jättämään hiukan vettä kupin pohjalle, siltä varalta, että ihmisten mielestä kuppia ei heti kannata täyttää uudelleen - mikä tietysti on suuri vääryys, sillä pienen koiranpennun saatavilla on aina oltava rajattomasti raikasta vettä ;)

Riehakkaasti Teidän,

~~Vesimies~~

Maitomies eli Rölli

Huhuu - Hanna ja Panu - leikittehän tekin kanssani tätä kivaa "Kastuu-kuivaa"-leikkiä?

Vain elämää...

2010-06-22T01:06:00.000+03:00

Kuva: Paula Martiskainen

Vain elämää, ei sen enempää,
On kaikki tää, koita ymmärtää.
Vain elämää, ei sen enempää,

Myös kesä tää kohta taakse jää.

Kuva: Paula Martiskainen

Vain elämää, ei sen enempää,

Myös päivät nää kerran häviää.

Vain elämää, ei sen enempää,

Sun muistos koitan säilyttää.

Kaskenviertäjä läksi tänään omaan kotiinsa Ylivieskaan. Se jatkaa tyytyväistä elämäänsä iloisen lapsiperheen koirana paikassa, jossa ei aiota pysähtyä hyssyttelemään nytkään, koiranpennun tultua taloon. Luulen, että Kassu Juutinen - niinkuin perheen pojat Kaskenviertäjän nyt nimesivät ( kyllä koirallakin PITÄÄ olla oikeasti sukunimi!! ) nauttii siitä elämästä, mihin se jo täällä tottui: että sattuu ja tapahtuu, että saa olla mukana ja touhuta ja saa nukahtaa omaan rauhaan muun hulinan jatkuessa ja kertoen turvallisesti, että elämä jatkuu. Että kaikki on vain elämää, jota voi elää iloisena ja huolettomana päivästä päivään, omien ihmisten kanssa.

Itku meinasi päästä pihalla, kun ensin nuuhkaisin Kassun tuuheaa turkkia, silitin vankkoja käpäliä ja ojensin luottavaisen koiranpennun uuden emäntänsä syliin. Itku meinasi tulla, taas kerran, ilosta. Siitä ilosta, että Kassullekin löytyi koti, jossa sitä odotettiin kolmen pienen pojan ja kahden aikuisen voimin kovasti ja tosissaan. Aivan ihana oli keskimmäisen pojan toteamus, että heillä Kassu Juutinen saa syödä hänen puolestaan muikuista päät ja pyrstöt, kun hän ei niistä välitä. Onnellinen Kassu Juutinen!!

Luopuminenkin on vain elämää. Ja onneksi luopua on saanut onnellisesti taas.

Mietinkin jo, mitenkähän kauan uskallan kasvattaa koiria, sillä minkähän aikaa näitä Maailman Parhaita Koteja riittää? Toivotaan, että niitä riittää sopivasti.

Vain elämää on myöskin se, että tänään, kesäpäivänseisauspäivänä valvon tähän aikaan. Patistin tytöt nukkumaan ja jäin itse tuossa illalla yrittelemään unille "iskän luo pellolle" itkevää melkein nelivuotiasta, ja jääkaappiin kiipeilevää melkein kaksivuotiasta ja annatissiä-äläkäsittenkäänanna melkein viisikuukautta nuorta, kun isäntä sitten soitti pellolta kaukaa, että pitäisi tuoda käärintämuovia, kun loppui pahimmoilleen, kun paalattavaa oli enää kaksi karhoa jäljellä. Että siinähän ne nukahtaisi pojatkin sopivasti autokyydissä.

No nukahtiko? EI. Jori itki ja rääkyi, aneli ja pyyteli, että olisi saanut jäädä traktorihommiin iskän kanssa. Itki koko kotimatkan, että hän tahtoo pellolle. Ossi nukkui kotimatkan ja keräsi niinollen taas uudet voimat mm. jääkaappiin kiipeämiseen ja sängyllä pomppimiseen ja Lumikin hienosti heräsi, kun nostin kaukaloa autosta.

Saavuimme siis kotiin sopivasti kaikki hereillä sammuttamaan konetta, ja saimme vastaamme iloisesti kiljuvan pentukuoron, joka oli ilmeisen mielissään valoisan yön saamasta käänteestä. No, koneen sammuttaminenkin hieman venähti, kun piti raportoida nämä käänteet.

Mutta siis, vain elämää... ( on myöskin Röllin kroolailu vesikupissa, joka huomenna blogipäivityksessä julkaistaan kuvin ja kertomuksin... sillä oli ilmeisen hauskaa tuossa alkuillasta :D )... on kaikki tää. Ja sitä minun unelmaani <3

Fenna frá Pikkuvirta

2010-06-20T21:12:00.000+03:00

Eilen olimme Joensuun Rotuponinäyttelyssä neljän ponin voimin ( Pikkuvirran Aamutar, Brim ja Braamer ja Kotimäen Fiona ). Tuloksena oli II-palkintoja kaikille ja ihan mukavia arvosteluja. Kiitos kaikille ystäville ja apujoukoille eilisestä.

Saavuimme kotiin vasta illalla, väsyneinä. Veimme näyttelyissä olleet 2-vuotiaat tammat laitumelle ja Heta otti ne vastaan johtajatamman ominaisuudessa nostamatta turpaansa ruuastaan :) Mistään ei oikeasti huomannut, että yöllä olisi jotain jännitettävää.

Aamulla tallihommiin hiippaillessani huomasin, että joukko korppeja tai naakkoja - varmasti olivat jotain muuta kuin perusvariksia, niin mustia ja isoja olivat - tappeli jostain laitumen reunalla. Olisipa kamalaa jos siellä olisi vaikka varsa nokittavana, ajattelin, mutta hipsin kuitenkin ensin talliin, kun en uskonut siellä mitään tapahtuneen. Kun sitten muut heppahommat tehtyämme menimme laitumelle, löysimme sieltä Hetan ja kulomustan tammavarsan.

Tamma, TAMMA, tamma!!!

Heta ja Fenna.

Fenna tarkoittaa "nimitys nuolelle, kova lumi". Sen täyssisko Brynja ( synt. 2009 ) tarkoittaa "haarniska" ja pitäähän sotisopaa näin täydentää ;)

Viivy vielä hetki...

2010-06-16T01:13:00.000+03:00

Nyt on tanssittu, juhlittu, juotu
sen pitemmän kaavan mukaan.

Kuva Paula Martiskainen

Kaikki mitä on pöytään tuotu
nautittiin, eikä sammunut kukaan.

Kuva Paula Martiskainen

Juuri kun naiset on kauneimmillaan,
sinä siinä oot yllättäin.
Se meidän rakkaus parhaimmillaan
loppuun kirjoittamatta jäi.

Kuva Paula Martiskainen

Viivy vielä hetki,
yksi laulu on laulamatta,
pari sanaa on sanomatta
kun sut pitkästi aikaa näen.
Viivy vielä hetki,
yksi malja on tyhjentämättä,
lähtöitkut on itkemättä
ennenkuin erkanemme kotiinpäin.

Huomenna lähtee Paimenpoika, Koda, uuteen kotiin.

Minä toivotan sille hyvää matkaa. Hyvää matkaa sydämeni säikeet mukanaan, minne ikinä nuo pienet mustat tassut tuon kultaisen kimpaleen kuljettavatkaan. Pidä hyvää huolta siitä Minna, ja anna Paimenpojan pitää huolta sinusta <3

Nunnuka nunnuka lailaa lailaa ( ja taatusti raikaa! )...

2010-06-12T21:49:00.000+03:00

Pennut ovat täyttäneet kuusi viikkoa ja avanneet äänensä, sielunsa ja riemunsa. Niistä on tullut sitä, mitä ne tulevat seuraavat vuodet olemaan: täysiä koiria, jotka tahtovat olla ja osallistua, tulla ja tutustua, nähdä ja tulla nähdyksi. Ne tahtovat kaikkitännemullehetinyt, tai mieluummin pitiollajo. Ne osaavat jo "komentaa" ihmistä, ja tiukkaa tekee olla huomioimatta niiden "vaatiivaatii-etköhuomaamuka"-vollotusta.

Niiden luonteet ovat selvillä: Kyökkipiika on rauhallisin, mutta iloinen ja toimelias ja rakastaa ihmisen huomiota; Paimenpoika on toimelias, menevä ja keksivä, mutta hyvin luottavainen ja ihmisen kanssa tekevä; Nyörinpunoja on touhukas, reipas ja kekseliäs; Kaskenviertäjä sopuisa ja sopeutuvainen, mutta myös topakasti asioihin suhtautuva ja kaikkien kaveri; Maitomies on tyytyväinen peesailija, jolla on hyvä ruokahalu ( maito miehen tiellä pitää :p ) ja unenlahjat; ja Lapsenpäästäjä on touhun tyttö, duracell joka jaksaa ja jaksaa ja jaksaa ja jaksaa ja jaksaa ja jaksaa, kun kaikkien muiden suut ja silmät ovat painuneet kiinni ja niistä on tullut kasa kaunista pörröä...

( Ja minä mietin, että onko minulla enää järkeä ollenkaan päässäni. Ainakaan parin kuukauden kuluttua ;) )

Tänään punnittiin pentusia pitkästä aikaa, ja tulokset olivat hurrrrjia:
Kyökkipiika 3950g, Paimenpoika "Koda" 4370g, Nyörinpunoja 4230g, Kaskenviertäjä "Kassu" 4660g, Maitomies "Rölli" 4430g ja Lapsenpäästäjä "Doula" 4230g

Meillä kävi torstaina ihana valokuvaajavieras, Paula Martiskainen ja hän otti ihania kuvia pentusista. Kuvat julkaistaan kuvaajan, Paula Martiskainen, luvalla, eikä niitä saa kopioida täältä mihinkään. Pennunostajille lupa on jo annettu, ja he voivatkin saada kuvat muistitikulleen pentua hakiessa. Tähän laitan maistiaisia, nämä olkoon viralliset kuusiviikkoisposeeraukset :)

Rölli köllöttää.

Nyt minä puren sinua kuonoon... ( Kassu puree Kodaa )

Rökitetään se!! ( Rölli, Kassu ja Nyörinpunoja )

Kassu.

Rölli sipittelee Nyörinpunoja-siskolle.

Pentukasa: Kassu, Rölli ja Kyökkipiika.

Emon kanssa tutkimassa Rölli ja Koda.

Rölli ja Kyökkipiika.

Kassu.

Koda ja Doula.

Älä ala mulle...

Doula ja Koda.

Kyökkipiika.

Nyörinpunoja.

Rölli.

Nyörinpunoja ja Koda.

Pentukasassa Nyörinpunoja, Kassu, Kyökkipiika ja Rölli

Koda ja Doulakin nukahtivat - ehkä toimeliaimmat koko sakista...

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kuusiviikkoiset maailmanvalloittajat ovat vallanneet jo kotimme. Webbikamera on sammutettu seuraavaa kertaa odottelemaan ( ei pysy hullukaan näiden perässä ) ja pienesti jo odotamme sitä ensi viikkoa, jolloin lapsukaiset lähtevät uusiin koteihin. Rekisteripapereita odotellaan ja kauhistellaan, että pentukansioasioita pitänee alkaa tulostamaan :))

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat Paula Martiskaisen, eikä niitä pidä kopioiman minnekään!!

Kiitos Paulalle ihanista kuvista, joista tässä on vain murto-osa. Niin ja käynnistä myös kiitos :))

Hyvää yritetään, parasta tulee!

2010-06-12T14:35:00.000+03:00

Koska maatilallamme ei välttämättä ole tähän hulinaan tottuneelle aina tarpeeksi hulinaa, on jo useamman vuoden ajan meillä järjestetty Maatilaleirejä ala-asteikäisille lapsille yhteistyössä Lapinlahden 4H-yhdistyksen kanssa. Myös Savon Eläinsuojelu ry. osallistuu leireihin mm. jakamalla eläinaiheista materiaalia lasten käyttöön.

Maatilaleirit ovat aina olleet menestys, eikä tämä vuosi ollut poikkeus. Säätkin suosivat kolmipäiväistä leiriämme, ja saimme sopivasti aurinkoa pitämään leiriläiset lämpiminä ja tuulta pitämään itikat poissa. Kaksitoista 7-12-vuotiasta lasta saapui omiemme lisäksi nauttimaan yhdessä tekemisestä ja maatilan touhuista. Keväällä valmistunut aitta suorastaan kutsui leiriläisiä testaamaan nukkumiseen hyvin soveltuvan viileän yläkerran.

Leiri alkoi sääntöjen ja leirilipun tekemisellä.

Maatilaleiri "Pirteät possut ja toimeliaat tiikerit" alkaa juhlallisesti lipun nostolla.

Lapset saivat tehtäväkseen oikeita töitä - tässä possujen ruokintaa.

... Ja tässä vasikoiden karsinan siivousta.

Leiritehtävänä oli jännittävä "aarrejahti", jossa jouduttiin silmät sidottuna kohtaamaan erilaisia esteitä, ja lopuksi löydettiin "aarre", josta askarreltiin sitten kultaisia kenkiä...

Kengät muuttuivat taitavissa käsissä valokuvalehyksiksi, joihin saatiin poseerauskuva jokaisen itse valitseman eläimen kanssa.

2-vuotias Pikkuvirran Aamutar sai osallistua myös leiritouhuun.

Torstaina saimme nauttia eläinten hyvinvointiin ja koulutukseen erikoistuneen Jenni Hakosalon opeista niin koirien kuin ponienkin osalta. Samalla saimme vieraaksi valokuvaaja Paula Martiskaisen, joka otti toinen toistaan upeampia kuvia leirin hulinasta ja koiranpennuistamme.

Jenni Hakosalo opetti, miten kohdataan vieras koira. Bolliin tutustumassa.