Toinen aittapäivä hämärtyy...

Ja aittaa puretaan jo toden teolla. Pohja uudelle aitalle on tehty, ja hirret irrotetaan numeroituna pinoihin, joista ne sitten kasataan uudelle paikalle...

Vanha "autotallin" puoli jää toistaiseksi pystyyn ja puretaan omin voimin kun sadat nippelit ja nappelit saadaan lajitelluksi ja talteen tai tuhottavaksi.

Monta rautaa tulessa

Meillä on aitta, joka on ollut harmistuksemme aihe jo pitkään. Harmistuksen sikäli, että se on ollut ihanan tunnelmainen oikeasti wanha aitta, mutta se on aikojen saatossa rapistunut ja painunut maan sisään ( ja niellyt mielettömän määrän karmeaa romua ), vaikka sen kuuluisi seistä pihapiirin toiseksi parhaalla paikalla ( talon jälkeen ) ylväänä ottamassa vastaan kesäyövieraita.

Vellikello oli niin lahonneen kannattimen varassa, että on ihme, ettei se ole tippunut sieltä!!

Aitat olivat nielleet mahdottoman määrän silkkaa romua ( tässä on jo kaikki polttokelpoinen - kuten esimerkiksi säilytetyt, pestyt mehutölkit x2000kpl, lukemattomat pahvilaatikot, paalinarut jne. - viety pois ja poltettu )

Aarteitakin löytyi: aivan ihastuttava, jämäkkä, pieni pirtikalusto, vuosiluku penkissä 1938.

Mies on sen kunnostusta tarjonnut kerran jos toisenkin tehtäväksi jos kenellekin, mutta kukaan ei ole hommaan suostunut. Kunnes nyt lomittajan kontaktit poikivat työtarjouksen, jota ei voinut vastustaa: aitta siirretään ja tehdään valmiiksi tästä päivästä alkaen, tämän vuoden jouluun mennessä!!!!

Tiilikaton alla vanha pärekatto...

Vasemmanpuoleinen aitta tyhjänä...

Oikeanpuoleinen aitta tyhjänä...

Työmiehet tulivat aamulla seitsemältä, ja iltapäivän alkaessa hämärtyä se oli purettu jo näin pitkälle.

Tiilet on ladottu säilöön trukkilavoille, kaikki purettu puutavara on peräkärryssä ja nämä miehet ottivat purkamansa NAULATKIN talteen sankoon, eivätkä pudotelleet niitä ympäriinsä... Silti jälkeä syntyy.

Ehkä tämä voi toimia? Ehkä meillä ON aitta jouluna uuden talon pihapiirissä, kunniapaikalla ja valmiina??

Seuraamme jännityksellä. :) Tulossa siis on kaksi nukkuma/säilytysaittaa, joihin tulee yhteensä tilaa n. 35 neliötä ( tai kaksinkertaisesti, kun kahteen kerrokseen ). Tulevat kesävieraat ( pakko on ehkä itsekin kokeilla ensi kesänä!! ) saavat siis oman vanhanaikaisen, perinteisen nukkumapaikan, ja 4H-leiriläisille levitämme siskonpedit ensi kesäleirillä uuden aitan ylisille. Jee!

Muoks 9.12. Se tulee tähän - eilen illalla kävi luottokaivurikuski kaivamassa siistin montun ja luottosorantoimittaja toi sitten soraa:

Ja Barmi etsii edelleen ikiomaa hyvää kotia. Barmi on nyt 12-viikkoinen sydäntenvaltaaja.

Luita kuten lupasin

Meillä koirat syövät luita vähintään kerran viikossa. Kaikki koirat. Jopa ihan pikkuiset pentukoirat, jotka nyt ovat päässeet maistelemaan muuta kuin emon tissiä. ( Ilon pennut eivät ihan vielä, mutta ensi viikolla kyllä! ) Siksi - väitän, että vain siksi - meillä minkään koiran hampaissa ei näy minkäänlaista hammaskiveä, ei edes alkua ja siksi meidän koiriemme hengitys haisee niin miellyttävälle kuin koiran hengitys voi vain haista. ( Se hammaskivihengitys haisee aivan karmealle - tietää ken on haistanut... ja tietynlainen kurkkutulehdushengitys haisee kans pahalle, ja tietysti erinäiset "olensyönytmitätahansapaskaapihalta"-hengitykset nyt eivät niin älyttömän sulotuoksuisia ole, mutta anyway... )

Monet koirakirjat ja -oppaat kehottavat välttämään oikeita luita ja ostamaan sen sijaan eläinkaupoista monenlaisia teollisesti tekemällä tehtyjä hammastahnoja, -harjoja tai sitten pureskeltavaksi tarkoitettuja puruluita ja hammasharjan muotoisiksi muotitettuja kasvisperäisiä "luita" ym. No, samat ( monesti ) eläinkaupat ovat myös pullollaan erilaisia savustettuja, keitettyjä ja paistettuja kuta isompia naudan, hirven tai jonkun muun vähän mammuttia pienemmän eläimen halkaisemattomia niveliä ja putkiluita.

Mitäpähän iloa koiralle voisi olla tuollaisesta suurensuuresta mokkulasta tai putkeloisesta, joka on kaikenlisäksi denaturoitu ( tämä sana tuli mieleeni muinoin koulussa opettajan - taisi olla kemian ope - kertomasta vitsistä, jossa kysyttiin, miten denaturoidaan kananmuna... no, paistamalla, sillä denaturointi on kai epäluonnollistamista tai jotain... voi viisas, että minun kannattaa sitten antaa itsestäni näin viisas kuva täällä blogissa, mutta menköön tämän kellonajan ja jo päiviä jatkuneen ääneni käheyden - olen Hyvin Puhelias Ihminen Normaalisti - piikkiin... palattakoon luihin ) mahdollisimman huonoiksi vaihtoehdoiksi kypsentämällä ne järkyttävän koviksi, jolloin niistä ei ole hammashoidollista hyötyä vaan vain haittaa.

Älä koskaan siis tarjoa koirallesi kypsennettyä luuta - älä, vaikka jostain kirjastakin sen hyväksi olevan lukisit!

Kypsä luu voi vaurioittaa hampaita ( kyllä, koiran hampaat voivat katketa, lohjeta tai säröytyä - saman efektin saa aikaiseksi, jos opettaa koiransa noutamaan kiviä, jolloin se aika varmasti niitä pureskelee... ) ja jos vauriot eivät tapahdu suussa ja koira saa kypsästä luusta purtua irti paloja, ne palat voivat olla vaarallisen teräviä ja sälöt voivat suolistossa takertua kiinni ja aiheuttaa vaurioita. Ja omistaja, joka antaa nimenomaan kypsiä luita, saa kyllä eläinlääkäriltä siinä vaiheessa haukut ( ja jotkut eläinlääkärit kyllä osaavat valistaa raakojenkin luiden vaarallisuudesta, mutta silloin heillä ei ole tarpeeksi tietoa, väitän. ).

Niin. Koiralle sopivat siis kaikkien eläinten raa'at luut ja koiralle eivät sovi minkään eläimen kypsät luut. Puheet kananluiden vaarallisuudesta koiralle perustuvat herkkusuiden roskiksesta sisuksiinsa vetämiin kypsiin broilerin luihin, jotka ovat sitten puhkoneet suolia tai takertuneet ruuansulatuselimistöön aiheuttaen tukoksia jne.

Itse olen antanut menestyksellisesti jo vuodesta -95 alkaen ( eka koira minulle tuli vuonna 1993, mutta silloin uskoin vielä, että pelkkä nappulamössö on koiralle terveellisintä ja luista se tulee vain kipeäksi... voi koira-raukkaani niinä ensimmäisinä vuosina ) naudan, sian, lampaan, hirven, poron, kanan, kukon ( hih, oli pakko mainita erikseen : p ), kalkkunan, ankan ja vuohen luita. Ja aina raakana. Omistamieni koirien luustoterveystulokset ovat olleet erinomaiset ja kenelläkään ei ole koskaan ollut hammasongelmia. Ensimmäinen koirani kärsi anaalirauhasongelmista ( täyttyvät anaalirauhaset ), mutta se johtui varmasti sen syömästä nappulamössöruuasta, jolloin ulosteen koostumus oli samanlaista höttömössöä, eikä se stimuloinut anaalirauhasia tyhjentymään luonnollisesti.

Kun koira saa luita säännöllisesti pennusta alkaen ( en tiedä miten muualta meille otetut pennut ovat luita saaneet, mutta meillä ovat sitten niitä tottuneet saamaan ), sen vatsa kestää niitä menemättä kuralle ( joku nimittäin väittää, että niinkin voi käydä ), ja suuren satsin luita joskus syötyään ainakin anaalirauhaset tyhjentyvät, kun kakka käy kovempana. Myöskään koira ei opi vahtimaan luitaan ihmiseltä sairaanloisen tarkasti, kun se saa luita pennusta alkaen ja sen annetaan syödä ne luut rauhassa - ja pikemminkin tarjotaan sille enemmän kuin se voi koskaan toivoa : )

Barmi sai palasen naudan lapaluusta ja katsoo minua - tuletko ottamaan pois?

Saattaisi jopa murahtaa, jos menisin lähemmäs.

Koska en tahdo pennun luulevan, että sillä ei ole rauhaa syödä omaa luutaan, tarjoamme komentamisen sijaan sille lisää luuta ( naudan kylkiluu ).

Usein kuulee kehotettavan komentamaan koiraa ja otettavan siltä luu tai muu herkku heti äkäisesti pois, jos se murahtaa siitä ihmiselle. Mikähän ihme siinäkin kehotuksessa on takana?? Onko kehottaja ajatellut, mitä koira murinallaan kysyy ja mitä äkäisyydellä ja luun pois ottamisella sitten sille vastataan?

Mielestäni ( tämä taas kokemuksella "monta koiraa lapsiperheessä" ) koira kuin koira, olipa kyseessä sitten pentu saadessaan uudessa kodissa ensimmäiset luunsa tai aikuinen koira alkaessaan saada luita tai saadessaan luita harvoin, kysyy alussa luita saadessaan murisemalla "saanko pitää tämän, onko tämä minun oikeasti - voinko muka luottaa siihen, että saan tämän pitää?".

Ihminen, joka nappaa luun siltä pois ja on vielä vihainenkin, vastaa: "Et senkin älytön pikkuriiviö, ET ansaitse herkkua, jonka juuri sinulle annoin!!" ja halusipa sitä tai ei, vahvistaa siinä samalla koiran epäluuloa ihmisen aikeita kohtaan - ja taatusti koira murisee seuraavalla kerralla vielä enemmän ja saattaapa vaikka käydä luuta uhkaavan ihmisen käteenkin kiinni! Mietipä sitä, miten turvallinen tällainen luuta tai muuta herkkua syövä koira olisi lapsiperheessä???

Mutta sitten taas ihminen, joka antaa koiralleen tilaa tai jopa tarjoaa sille toisen ja kolmannekin palan samaa herkkuluuta siihen sen yhden vahdittavan rinnalle, ja vieläpä iloisesti kehuu tilannetta, kertoo koiralleen: "Voi kuule kultaseni, näitähän riittää meille kaikille ja voimme tässä iloisesti nakertaa näitä vaikka koko sakki tässä..." ja vahvistaa koiran uskoa siihen, että ihminen on viisaas ja antelias ja ymmärtäväinen ja sille kannattaa näyttää kaikki maailman aarteet ja herkut, kun niistä saa vieläpä kehujakin!

Meidän koiramme puolustavat kyllä luitaan toisiltaan murisemalla - ja niillä on siihen oikeus - mutta onnellisena katson, kuinka isotkin koirat tuovat häntä heiluen luunsa ja herkkunsa näytille jopa ihan vieraille saadakseen kehuja ja kiitosta - ja vahingossa silmän vältettyä naamalleen koiran herkkuluun päälle kaatunut taaperokin on ihan vahingoittumattomana säilynyt koiran vain heilutettua sillekin "luun katselijalle" häntäänsä puraisten pois häätämisen sijaan...

Bollikin sai naudan lapaluun palasen.

Nämä naudanluut ovat omakasvattamastamme naudasta, joka on otettu palautuksena teurastamolta. Joskus tarjoan koirille myös lampaiden luita omakasvattamastamme lampaasta, possun luita ja kanan luita, ihan omista kasvateista. Lähiruokaa myös koirille ja koirat kiittävät.

Luiden repiminen ja nakertaminen paitsi auttaa hampaita, tehoaa myös etukropan lihaksia vahvistavasti. Kun koira pitää luuta tassuilla ja repii siitä paloja tai kalvoja tms. suikaleita, ihan erilaiset lihakset saavat harjoitusta kuin missään muussa toiminnassa ( saati kupista nappuloita syötäessä... ).

Tuskin maltan odottaa, että pienet karvaiset Ilon lappalaislapset pääsevät maistelemaan Oikeita Luita.

Reilu 2 viikkoa

3 pennun pötkylää jatkavat tätä elämän matkaa ja aika menee niin siivillä, että ei muista päivittää blogiakaan niiden osalta...

Pentusten painot ovat nousseet upeasti: Kauan Kaivattu painaa jotain 1200-1300g väliltä, Tovin Toivottu oli aika tasan 1100g ja Oikeasti Odotettu 1300-1400g väliltä. Ne eivät pysyneet sitä vertaa paikallaan, että olisi saatu tuon tarkemmat lukemat. Kuitenkaan mitään syytä huoleen ei ole, joten tarkalla painolla ei ole merkitystä.

Kuvista tuli huonoja, sillä ilta ehti taas jo pimetä ennen kameran ennättämistä pentulaatikolle:

Kauan Kaivattu "Kauko" - silmät ovat auki, mutta karvat peittävät niitä osittain ja salama sai pennut siristelemäänkin...

Tovin Toivottu, "Toivo" on tosi musta :)

Ja Oikeasti Odotettu, "Oodi" on aika vaalea - ja se tahtoi vastalauseeksi pissata päälleni, kun leikkasin sen kynsiä : p Sijoitusnarttumme!

Nämä ovat todellisia mönkiäisiä, vaikka jo kävelevät "vatsat ilmassa" pentulaatikolla, jossa jalat saavat pehmeästä peitosta sopivasti tukea. Kuvissa eivät pysyneet yhtään paikallaan, joten piti ollaa Meri-tytär pitelyavuksi.

Ilo tahtoisi olla nyt jo enemmän perheen koira kuin emokoira. Se viihtyy huuhailemassa ulkona ja tahtoisi leikittää kääpiöpinseripoikia mieluummin kuin päivystää nukkuvia lapsukaisiaan. Vielä se imettää niitä hienosti, vaikka terävät kynnet raapivat herkkiä tisuja ja kolme pientä mustaa pötkylää tarttuvat kuin takiaiset sen nisiin Ilon uskaltautuessa pentupesään. Vajaan viikon päästä maistellaan ensimmäiset matolääkkeet ja jauhelihat ja laajennetaan pentupesää sanomalehtialueelle, jonne pentuset voivat alkaa harjoitella pissimistä ja kakkimista ilman nuolemisapua ( Oodi tosiaan osaa jo, pissi syliini kun leikkasin kynsiä! ).

Oodia ihan haukottaa kynnenleikkuun päätteeksi. Vas. vierellä Kauko.

Pennuille ei ole koteja vielä valittu ja se tuleekin olemaan tosi vaikea tehtävä, sillä hyviä koteja on jonossa monta. Tunnen suurta tuskaa siitä, että esimerkiksi yhdestä narttupennusta en saa mitenkään jaettua kotikoiraa kolmeen ihanaan perheeseen. Oodi sijoitetaan ja se tarvitsee siis sellaisen perheen/ihmisen, joka on valmis antamaan sitä meille siitoskäyttöön sopimuksen mukaan. Kahdesta uroksestakaan ei riitä viiteen kotiin, joten jotkut jäävät pakostakin ilman.

Kääpiöpinserinpentu-uros sen sijaan vielä etsii pikaisesti uutta kotia. Lue Barmista hieman alempaa tästä blogista, viestitä sähköpostilla, soita ( paitsi nyt ääneni on niin painuksissa, etten pysty kovin puhumaan puhelimessa... ) ja tule käymään ja ihastumaan.

Helppoa hauskaa :)

Kääpiöpinseri on kekseliäs koira, joka taatusti keksii tekemistä, jos omistaja ei sitä sille valmiiksi tarjoa. Näin joulunaikaan ( ja tietysti muulloinkin - maailma on pahvipakkauksia pullollaan ;) ) saa helposti hauskaa, kun ottaa alkuperäisestä tarkoituksestaan tyhjän ( erityisen tärkeää esim. kuvan suklaapaketin kohdalla, siis että sitä suklaata ei siellä ole!! ) pahvipakkauksen, jossa ei ole teräviä niittejä tai muovia tai metallia, mikä voisi olla vaarallista, ja laittaa sinne sisään vaikkapa kuivanappuloita. Kuvassa olevasta konvehtirasiasta otettiin pois kaikki sisukset ja sinne laitettiin kääpiöpinseripoikien iltaruokaa vastaava määrä kuivanappuloita kuivana.

Kuvasta ei valitettavasti käy ilmi se mahdoton sytinä ja sutina ja raapiminen, jonka tämän paketin antaminen pennuille sai aikaan. Viihtyivät siinä pitkän tovin raaputtaessaan esiin kuivanappuloita ja iltaruokailukin sujui siinä samalla : )

Sopivia "nappulapiiloja" ovat mm. tyhjät puurohiutalepakkaukset, kananmunakennot, monet keksipaketit, tyhjät vessa- ja talouspaperirullat ( joiden päät voi taittaa, jotta nappulat eivät suorastaan itse vieri ulos ) jne. jne. Koiran taitojen karttuessa voi käyttää vaikeammin avattavia pakkauksia, jolloin koira joutuu käyttämään päätään, tassujaan ja hampaitaan päästäkseen ruokaan käsiksi.

Toki tästä tulee pahvisilppua ja -sotkua lattialle, mutta on pieni vaiva siivota silput kun koira on saatu tehokkaasti aktivoiduksi :) Muita tehokkaita namipiilotusjuttuja ovat esimerkiksi:

* nami lattialla pyyhkeen alla

* nami kumollaan olevan kevyen astian/pakasterasian alla

* nami iiiiiiiisossa pahvilaatikossa, jonne ei pääsekään ihan helposti

Eläinkaupat myyvät myös useanlaisia aktivointileluja erikokoisille koirille, joihin voi laittaa nappuloita tai tahnoja tai mitäpähän ruokaa nyt milloinkin. Niitäkin voi käyttää, mutta jänniä ja erityisen helppoja ( ja halpoja!! ) toteuttaa ovat myös nämä kotoiset keinot. ÄLÄ kuitenkaan anna koiralle pureskeltavaksi mitään, mistä se voi saada irti teräviä sälöjä tai jotain, mikä on vaarallista nieltynä ( kova muovi, sitkeä kangas, metalliosat, lasi ).

Niin ja ainoana keinona koiran ruokintaan tämmöinen ei varmaankaan sovi. Osa ruuasta täytyy saada - ainakin pennun - ihan kupista ilman suurta vaivannäköä. Opasta koiraa alussa, jos se ei näytä ymmärtävän pahvilaatikkoleikin ideaa...

Barmi tuli takaisin kotiin!

Tällainen söpöliini, 14.09.2009 syntynyt kääpiöpinseriurospentu Aina Valpas Barmi ( nimi Barmi tarkoittaa "veli" ) etsii ikiomaa kotiaan.

Kodilta vaaditaan ymmärtämystä siihen, että elävä, oikea koiranpentu ei ole kuin tavaratalosta ostettava interaktiivinen lemmikkilelu, jonka saa hiljaiseksi ja kaappiin off-nappia painamalla. Suosittelen Barmia omakseen harkitsevaa lukemaan seuraavat kirjat: Kääpiöpinseri , Tuire Kaimion Pennun kasvatus - pennusta kunnon koiraksi, Jan Fennelin Koiran seitsemän ikää ja Kuuntelen koiraani ja vaikkapa Koulutan koirani... Pahitteeksi ei ole myöskään Pieni koirankoulutusopas, Koiran aktivointi ja Pieni koiratemppukirja.

Näitä ei toki tarvitse itsellensä kaikkia ostaa ( vaikka linkit nettikirjakauppojen sivuille vievätkin ), kirjastothan palvelevat mielellään myös koiranomistajia tietokirja-asioissa. Kokeita en myöskään näiden kirjojen sisällöstä pidä ennen Barmin luovuttamista, mutta tarkasti tarkasti aion pelotella kääpiöpinserin olemuksesta pahimmillaan ja kertoa ja kysellä ja tentata perheen aikomukset toimia pennun kanssa, sillä ei mikään koira kestä olla kokeilukappaleena ja heittopussina. Eikä varsinkaan mikään koira ansaitse sellaista.

Barmi palautui erittäin hyvinvoivana ja kauniisti kohdeltuna, ja varmasti sillä olisi ollut tuolla perheessä, jossa se kävi, hyvä olla lopulta. Vaatii myös rohkeutta tunnistaa ja tunnustaa omat rajansa ja luovuttaa ihan harkitenkin otettu pentu pois, ja tämä oli varmasti sitten ratkaisuista paras. Surullinen olen siitä, että toiveet ja ennakko-odotukset eivät tässä tapauksessa vastanneet millään tavoin todellisuutta. Mikään koiranpentu - ei minkään muunkaan rotuinen - varmasti ole viikon uudessa kodissa vietettyään se helppo ja hiljainen lemmikki, joka tietää paikkansa ja osaa kaiken.

Kääpiöpinseri oppii olemaan myös yksin. Tunnen monia, jotka ovat työpäivien ajan yksin, mutta mikä tahansa lemmikki kaipaa ihmisensä kotona ollessa huomiota, tekemistä ja touhuamista. Koiranpennulle ero pentuajan perheestä ja sisaruksista on musertava ja se näkyy ja kuuluu varmasti ensimmäisinä viikkoina myös uudessa kodissa. Kääpiöpinseri elää saadakseen huomiota ihmisiltä ja oppii todella salamannopeasti, miten sitä saa. Jos sitä saa vinkumisesta, se käyttää sitä entistä pontevammin seuraavalla kerralla. Kääpiöpinserissä on kuin tuhat duracell-paristoa, jotka latautuvat sen välillä uinahtaessa, ja ne kestävät, kestävät, kestävät ja kestävät . jopa sittenkin, kun ihminen jo uupuu.

Kääpiöpinserin kanssa ei pärjää, jos ei tunne tai opettele nyt tässä vaiheessa koiran oppimispsykologiaa sen verran, että oppii ymmärtämään, miten sen saa oppimaan niitä toivomiamme asioita ( ohjeeksi pennunottajille on annettu: jätä huomiotta se, mitä ET halua koiran tekevän ja huomioi ylenpalttisesti se, mitä tahdot sen tekevän - toki joskus pitää kieltää ja estää pentua tekemästä jotakin, mutta pääasiassa näin... ).

Karkea esimerkki:

Pennun halutaan nukkuvan erillään ihmisistä.

Koiranpentu vinkuu yöllä. Ihminen antaa sen vinkua 15 minuuttia, mutta ajattelee sitten, että "sillä on varmaan kamala hätä, kun se vaan vinkuu" ja menee katsomaan sitä. Koiranpentu on ylenpalttisen onnellinen, että ihminen tuli ja miettii pienessä päässään: "vinguin kauan ja se tuli - olinpa taitava!!".

Koiranpentu vinkuu seuraavana yönä. Ihminen antaa sen vinkua, koska eihän sillä ollut edellisenä yönäkään sen pahempi hätä. Koiranpentu vain jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, koska se muistaa, että kun vinkuu tarpeeksi kauan, ihminen tulee. 45 minuutin päästä ihminen käy katsomassa, ettei koiranpennulla todellakaan ole hätää ja pentu on onnellinen: Taas vinkuminen palkittiin ihmisen vierailulla!!

Seuraavana yönä se vinkuu tunnin tai puolitoista, nukahtaa hetkeksi uudelleen ja aloittaa heti herättyään korviä särkevän ulinansa. Ihmiset eivät saa nukuttua, eivätkä halua mennä pennun luo, sillä heille on sanottu, että se vain vahvistaa sitä vinkumista. Pentu on kuitenkin jo vahvisteensa saanut, ja tahtoo jatkaa ainakin 10-20 yötä vinkumista, koska se jo kokonaiset kaksi kertaa ( tai ehkäpä jo useammin ) oli saanut vinkumalla sitä mitä tahtoi. ( Koira tarvitsee noin 10 sille kannattavaa toistoa uutta oppiakseen jostain tavasta pois, ja samalla tulisi ehkäistä se ei-toivottu tapa... )

Ihmiset ovat käärmeissään, ihmeissään ja riekaleina: Tämä ei vain toimi, tätä ei oltu haluttu. Tämä on kummallista, ihan väärä rotu, ihan väärä valinta - karmea yksilö. : (

Ja koiranpentu on vain ollut normaali koiranpentu. Ainoalla osaamallaan tavalla ja oppinut sen, mitä sille on tahtomattaan opetettu.

Barmi tahtoo uuden kodin, joka tahtoo yrittää. Barmi ei toivo oman tulevan ihmisensä olevan 100% 24/7 sen kanssa, vaan Barmi aikoo oppia hienoksi ja viisaaksi isoksi koiraksi, kunhan vain sille se yksinolokin opetetaan niin että se ymmärtää oikein, mitä siltä vaaditaan. Annan uudelle kodille KAIKEN tukeni, kaikki kokemukseni kautta hyväksi havaitut neuvoni ja oppini, mutta sitoutumisen astetta ja halua en voi ammentaa, vaikka minulla sitäkin kyllä itselläni löytyy... ( Ja Barmi on sitten meillä, jos sille ei kotia löydy... )

Briian luona kylässä

Käytiin taas Briian ( Aina Valpas Bryja ) luona kylässä Bollin ja Saran kanssa. Tai ensin Saran kunniaksi Bolli nosti molemmat korvansa eilen illalla pystyyn ( tosin älkööt kukaan naurako toisen korvan hienoiselle löysyydelle ).

Briia otti meidät vastaan tuttuun tapaan riehakkaasti :) Ja ensin sain vain tällaisia kuvia:

Mutta nähtiin me, miten kauniisti Briia osaa seisoa paikallaankin.

Sekin nähtiin, että se on hirmuisen samankaltainen kuin isukki-Källi nuorena :) kun taas Bolli näyttää joissain hetkissä ihan emo-Rialta.

Ja vuohen pikkukili taitaa saada nimekseen eilisen nimipäivän mukaan Vellamo, kun ei parempiakaan ehdotuksia ole tämä kotiväki minulle ehdottanut. Ja tyttöpuolinen se on. Ja myynnissä, sitten vieroituksen jälkeen.