Ei niin laiska miltä näyttää ;)

Kiitos rakkaat ystävät ja vieraammatkin blogin lukijat. Mieltäni on lämmittänyt suuresti, että bloginpäivitystä on kaipailtu. On mukavaa huomata, että tekstini lentää myös teidän tajuntaanne ja kuvat, jotka minua täällä päivittäin livenä ilahduttavat, ovat myös teistä mukavia katsella. Kiitos ja kumarrus.

Meillä on tapahtunut tänä kesänä paljon. Kuten jo blogissani kerroin, kävin kääntyilemässä sairaalasängyssä yhdeksän yön ja päivän verran, poskiontelo-operaatiossa sen jälkeen, kun silmääni oudosti vaivannut turvotus ja tuska selvisi kroonistuneen poskiontelotulehduksen aiheuttamaksi paiseeksi silmänpohjassa, kahta bakteeria ja sientä kasvaneeksi moskaksi, joka saatiin kunnolla pois vasta leikkauksessa ja sen jälkeen tehdyissä parissa huuhtelussa.

Sen jälkeen vietimme päivän Vasikkasavuilla ja samana päivänä saimme sveitsiläisen vieraan Nadian meille IFYEN ja 4H:n kautta vaihdokiksemme. Nadia vietti perheessämme perheenjäsenenä 3 viikkoa, ja olemme nähneet muutamia kertoja vielä hänen siirryttyä uuteen isäntäperheeseensä Iisalmeen. Tykästyimme kaikki iloiseen ja avoimeen nuoreen naiseen ja nykyiset yhteydenottomme facebookissa alkavatkin usein sanoilla: "Miss You!!"

Meidän lapset - our kids - elokuussa 2011

vasemmalta Olli ( ylh. ), Sini, Nadia, Meri, Jori ( oikealla )

sekä Lumi mopon kyydissä ja Ossi muuten vaan seisomassa.

 Ilpo-karitsa oli meillä mukana Vasikkasavuilla - 

mutta elokuun puolessa välissä sen elämänlanka paloi loppuun.

Ilpo sairastui. Ensimmäinen oire sen sairaudesta oli sen erikoinen mäkättämisääni. Aivan kuin olisi pilli pistetty sille suuhun, jonka läpi se määki :( Sitten alkoi ripuli, joka aiheutti monenlaista kurjaa, vaikka saimmekin ulosteen kiinteytymään. Parissa päivässä, eläinlääkärinkin ohjeista huolimatta, Ilpon elämänlanka katkesi ja Ilpo nukkui rauhallisesti pois meillä sisällä. Itse olin tuolloin ainoalla omalla lomallani ( 3 vrk ), mutta kotiväki ja turvaverkko hoiteli täällä hommat sydänlämpöisesti. Olemme kiitollisia Ilpolle - ja Jennille, jolta Ilpon saimme - kaikesta siitä rakkaudesta ja ilosta, jota Ilpo meillä ja mm. Vasikkasavuilla ympärilleen loi. Ilpo oli emonsa hylkäämä karitsa, jonka elämänlanka oli tavallista ohuempi. Ilpohan ei edes kasvanut normaaliin tahtiin, vielä kuollessaankin se oli lähes vastasyntyneen karitsan kokoinen, vaikkakin vankempi.

Ilpon hauta ja karitsa-muistomerkki.

Ilpo toukokuu - elokuu 2011

Jossain tuolla sateenkaaren takana on maa, 

jossa pienenpienet karitsatkin saavat laiduntaa. 

Siellä eivät huolet paina, hyvä siell' on olla aina. 

Koskaan ei voi siellä tuska koskettaa. 

Täällä haikein mielin sua muistellaan.

* * * * *

Sulolla kävi tyttöystävä - kaveripohjalta vain, koska Typy on virallista linjaa.

 Leikittiin ja hammasteltiin!

"Seurataan tuota isoa!"

Kiitos Jaanalle äiteineen sekä Otsolle ja Typylle vierailusta!! Tervetuloa uudestaankin!

Meillä aloitti meidän kaikkien töiden pelastus, 4H:n lastenhoitaja viitenä päivänä viikossa. Katriina on kultainen nuori nainen, josta tulee vielä aikanaan yksi maailman parhaista kätilöistä. Nyt hän viettää välivuotta opiskeluista ennen kätilöopintojen alkamista meillä hoitaen meidän kolmea pienintä täällä meillä kotona. Minäkin olen saanut huomata, että en ole ihan niin laiska, kuin itsekin luulin, sillä nyt kahtena päivänä olen saanut tehtyä asioita, ihan oikeita TÖITÄ, enemmän kuin varmaan viimeiseen kahteen viikkoon yhteensä. Nyt on jo hetki aikaa tälle blogillekin ihan näin päiväsaikaan ;)

Tänään aamulla aloitin poniaitauksen teolla. Tein varsallisille tammoille jälkikasvuineen ehkäpä noin hehtaarin kokoisen aidan rehupellolle. Nyt riittää ruokaa jos riittää hyviä ilmoja! Aidanteon jälkeen valjastin kameran ja otin muutamia räpsäyksiä:

Pikkuvirran Dirana ei malttaisi nousta auringosta :)

Eikä Pikkuvirran Druwez sen verroin...

Silmät painuu kiinni <3 Uuwe <3

 Rosmariini miettii, voisko tuonne uuden laitumen puolelle mennä ;)

Pikkuvirran Dalanar kääntyy "entiseltä portilta" takaisin vanhalle laitumelle. 

Voiko tästä päätellä, ettei siitä tule helposti karkuria, kun ei uskalla avatustakaan yksin mennä ;)

 Mitähän se Rosi huomasi?

Ääh, ei se ollutkaan mitään ( taustalla Pikkuvirran Danella )

Ota vaan niitä kuvias - eläkä ota, vaan RAPSUTA!!

Ja kun Rosi sanoo, se ei ole kysymys, vaan käsky :D

Rapsuttaako siellä joku, kysyy Dina ( Dirana )

Ruunikko ja ruunikko - veli Druwez ja sen sisko Danella, sukua isän puolelta :)

Sisko Pikkuvirran Danella esiintyy :)

 Rosmariini kuuntelee, kun taskussani soi kännykkä :)

 Kiitos Sara, kun soitit, tuli hyvä kuva!!

 

Oottakaa minua!!! huutelee Dalanar 

ja päätti viimein astua "näkymättömän" langan yli

uudelle laitumelle!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kesä ei ole vielä ohi, kaikki eläimet ovat laitumilla, tallin perusteellinen siivous ( on vuorossa seuraavaksi ) tekemättä, elämää on elämättä. Toivottavasti tässä oli jotain bloginälkäisille. Kiitos kun kaipasitte, nyt menen kahville ja sitten lähden tapaamaan kasvattiani Pikkuvirran Bardia ajo-opetuksen merkeissä!

Kaunis päivä :)

 

Ensin otetaan maitoa, että jaksaa.

 

Sitten huomataan - aak - mitä tuolla on?

 

Hmmm, täytyy katsoa tarkemmin.

 

Äiti tuli avuksi, yhdessä mennään pikkumetsään.

 

Siellä ne ovat, ne muut.

 

Kaunis askel.

 

Äidin kanssa on turvallista.

 

Onneksi äiti on rauhallinen, vaikka ponitammat varsoineen juoksevat.

 

Villililli ja Dirana laukkaavat samaan tahtiin.

 

Mutta Helmi ja Dalanar ihan niin eri tahtia kuin vain voi ;)

 

Uuwe pisti silmät kiinni kun vauhti niin hirvittää :D

 

Täältäkö sitä syödään? Ei oikein yletä.

 

Täytyy käydä maate.

 

Laskeudu alas takapää...

 

Jalat taittui, onnistuin!

 

Näin on helpompi syödä :)

 

Hyvin onnistuu!

 

Hirveää, joku puri!

 

Jalat sievästi eteen.

 

Ponnistus ja hiiop!

 

Pyrähdetään ylös.

 

Ääh - vieläkö sinä olet siellä?

 

Harjoittelen hyppyjä. Pienesti näin alussa tietenkin!

 

Alastulotkin sujuvat.

 

Nyt alkoikin nukuttaa, maa kutsuu taas.

 

Koivet koukkuun.

 

Rinta alas.

 

Sievään pakettiin, mene jo!

Vanillini ja Rosmariini ulkoilivat tänään ensimmäistä kertaa ponitammojen ja -varsojen kanssa isolla metsäisellä laitumella. Vanillini oli rauhallinen, mutta ponitammoille iso ja pieni vaalee aiheuttivat alkuun juoksenteluhässäkän. Lopulta kaikilla taisi olla enemmän hauskaa kuin liian jännää. Ihanaa, että varsoilla on toisensa ja tuo metsäinen, mäkinen, laidun täynnä kiivettävää, hypättävää ja tietenkin maisteltavaa.

 

Pikkuvirran Rosmariini - unelmien täyttymys!!

Pienenä tyttönä katsoin äidin kanssa kotimaista mustavalkoelokuvaa Sven Tuuva, jonka loppukohtauksessa korkea-arvoisen sotapäällikön ratsuna valkoisen lipun kanssa laukkaa mummolani suomenhevonen Vappu, tummanrautias liinaharjainen hevonen. Vappu on kohtauksessa siksi, että näyttelijä ei osannut kunnolla ratsastaa, eikä ollut suostunut menemään elokuvaa varten tuotujen, korskeiden valkoisten ratsujen selkään. Mummolani työhevonen Vappu oli täyttänyt näyttelijän vaatimukset säyseästä, rauhallisesta hevosesta, jolla hän oli uskaltanut roolisuorituksensa toteuttaa.

Ihailin aina tuota kohtausta ja toivoin, että äitini sijasta minä olisin saanut elää tuota aikaa, jolloin hevoset olivat niin iso osa arkea ja juhlaa. Pikkutyttönä en vielä tiennyt, mitä onnea tulisin elämään omassa elämässäni. Kun menetin suomenhevoseni Ponsikkaan oudosti sen karattua laitumelta ja löydyttyä hukkuneena useiden kilometrien päästä, tuntui, ettei minun hevosenpidollani ole siunausta. Itkin silmät päästäni rakasta Ystävää, terapiahevosta, niinkuin Ponssea leikkisästi kutsuin. Sain elämääni Poika-Pontuksen, mustan raskaan suomenhevosruunan, joka vei minut takaisin hevosen selkään ja uusille ratsastuspoluille. Kun tein raskaan päätöksen Pojun lopettamisesta sen pahenevan kesäihottuman vuoksi, minusta tuntui, ettei minulle enää voi tulla mieleistä suomenhevosta mistään, ja että parempi olisi vaan jättää etsimättäkin.

Joskus kuitenkin etsimättä löytää, ja niin löysin Vanillinin ja sain ostaa sen. Nyt Vanillini antoi minulle parhaan mahdollisen lahjan: voikon ( ainakin luulen niin ) tammavarsan ( tämä on varma tieto!! ). Olen aivan onnesta soikeana ja sekaisin, itkenyt kuumia ilon kyyneleitä ja silitellyt silkkistä varsan turkkia. Mikä parasta, Vanillini tahtoi lahjoittaa minulle myös syntymän ihmeen kokemuksen, aivan kuin se olisi odottanut minua, ennenkuin synnytti toisen varsansa. Klo 19 maissa se oli mennyt tarhassaan latoon, ja kun menin sitä katsomaan, sen vatsa oli oudosti "ylhäällä" ja utareissa hirmuisen selkeät vahtipat. Utare sillä on ollut täynnä jo useamman viikon, mutta vahatipoista ei voinut erehtyä. Sillä oli kiire talliin, kun samantien sen sinne vein.

Karsinaan laitettiin olkia ja jätin sen sinne syömään. Syönyt se ei kuitenkaan ollut, mutta klo 20 maissa se makoili karsinassaan mutta nousi ylös kun menin talliin. Maito valui pitkin kinttuja. Klo 21 maissa se makasi taas eikä noussut, vaikka menin ihan karsinan ovelle.

 

Vanillini aloitti varovaisen työntämisen viisi minuuttia sen jälkeen kun olin saapunut.

 

Pian näkyviin tuli vesipää, ja sieltä pilkottivat vaaleat kaviot.

 

Hyvin nopeasti jalkoja alkoi näkyä enemmän.

 

Sitten näkyviin tuli jo punarautias - niin luulin - pää.

 Ja muutamien minuuttien ponnistelujen jälkeen syntyi kullanvärinen varsa.

Ja Vanillini hörisi varsalleen hiljaa. Niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli muulla paitsi sydämellään.

 Pikku tamma kopautti kaviollaan: "Kerro minulle minun nimeni! Kerro, minkä kuullessani käännän päätäni ja tulen luoksesi"

 Anis, Fenkoli, Kirveli, Kynteli, Meirami, Minttu... vaiko sittenkin Neilikka, Paprika, Persilja?

Vai voisko varsa Vanillinin olla vaikka Rosmariini?

Pikkuvirran Rosmariini, siinäpä pienelle sopiva nimi! Pikku Rosmariini nousi ylös huojuville koivilleen ja lähti tutkimusmatkalle emonsa mutkiin ja taipeisiin. Imaisi tuosta, tästä ja sieltä. Lypsin sille kouraani maitoa, ja se imi kättäni halukkaasti. Lie tuonne mennyt kulauksia maitoakin, ja Vanillini suhtautui kärsivällisesti. Viereisessä karsinassa Diplomat oli diplomaattisesti hiljaa ja vain kurkisteli karsinan raoista uutta tulokasta.

Puolen tunnin ikäisenä Rosmariini nousi ylös.

Ylpeänä ja onnellisena esittelen Pikkuvirran Rosmariinin.

Istuin karsinassa Rosmariinin ja Vanillinin kanssa ja Rosmariini tuli lähelleni, työnsi pienen hoikan turpansa lähelleni ja silitin sen silkkistä kaulaa ja pyörittelin sen suloisia jouhia sormieni ympärille. Kuumat onnen kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja tukahdutin nyyhkäisyn, etten säikyttäisi pientä. Vanillini kääntyi syömään heiniä ja varsa hamuili sormiani. Onneksi elän tässä ja nyt, ajattelin, enkä enää kaivannut pikkutyttöaikojeni mummolaan työhevosen Vapun kanssa elämään. Onneksi minulla on aina tämä hetki, vaikka Rosmariini on jo luvattu myytäväksi ja sille on jo varaus olemassa. Onneksi Rosmariini on aina minun kasvattini ja onneksi kuusi kuukautta on pitkä aika, vaikka aika juokseekin kuin varsa varmoin jaloin kiireellä pois ja jää muistoiksi.

Rosmariini on kaunein näkemäni varsa ikinä. Ja se on minun, koska Vanillini antaa sen olla myös minun. Ja minä annan sen sille, johon luotan ja joka sanoo, että hän on siitä haaveillut ja hänen sydämessään on sille paikka. Sydämeltä sydämelle, joskus niin onnellisena, että koskee ja kyyneleet tahrivat näppäimistön. Joskus niin hädissään rakkaiden puolesta että ei mitkään sanat - eikä useimpien ihmisten ymmärrys - riitä. Joskus niin musertavan surun kourissa, ettei sellaista luulisi voivan tunteakaan. Täyttä elämää. Ymmärtääköhän kukaan, miten paljon nämä eläimet minulle merkitsevät.?

Ne ovat kaikki. Ne ovat hengitys, sydämenlyönti ja ravinto. Vesi ja ilma. Onni. Ne ovat kaikki. Ja voi miten paljon lisää rakkautta maailmaan äsken syntyikään.

 ( Miten minä voin tästä luopua? )