Olipa kerran

pieni ihminen, joka meni ja rakastui elämiin. Kaikenlaisiin, kaikenkokoisiin, kaikenkarvaisiin eläimiin. Pieni ihminen kasvoi suureksi ja sitten vielä vähän suuremmaksi ja sai ympärilleen kaikenkarvaisia, joista tuli Rakkaita Ystäviä. Jotkut Rakkaat kaikenkarvaiset vain kävivät isoksi kasvaneen ihmisen ympärillä, muuttivat omiin koteihinsa saamaan uusia rakkaita ystäviä ihmisistä, jotka niitä suuresti rakastivat. Jotkut kuitenkin tulivat jäädäkseen...

Olipa kerran tarina Somasta lapinkoiranartusta, joka oli kohtalonomaisesti löytänyt tiensä erääseen perheeseen ja tullut Tärkeäksi, tehnyt suloiset pennut ja odotti toisia, odotti onnellisena, kunnes onni kääntyi. Soma joutui pakkaamaan laukkunsa ja jättämään rakkaat ystävänsä. Soma kuitenkin puhalsi annoksen elämäniloa ja elämänvoimaa seitsämään pentuunsa, jotka jatkoivat elämää pontevina varaemojen hoivissa.

Sulo 1 viikkoa ( 518g )

 Sulo 2 viikkoa ( 1020g ja valloittavan kaunis naama )

2 viikkoa...

 3 viikkoa ja "iso poika jo".

 Suloooooooooooooo... 3 viikkoa!

4 viikkoa - ulkoillaan jo...

Hei me lennetään ;)

 Matkalaukkupentue... ( 4 viikkoa )

5 viikkoa

7 viikkoa ja vuohen lantio :p

Soman pentujen tarina jatkui niin, että ne vahvistuivat, hurmasivat kukin oman ihmisensä jo puhelimessa ja olivat lähdössä pois. Kaikki saivat itselleen oman sydämen, jonka suojaan käpertyä, jossa paistatella rakkauden lämmössä. Isoksi kasvanut pieni ihminen oli myös rakastunut tietämättään, tahtomattaan ja melkein jätti ymmärtämättä sen, mitä oli tarkoitettu. Isoksi kasvanut lypsi lehmiä ja mietti miettimistään, kunnes kuuli radiosta sen laulun.

 "...Olen odottanut sua
Juuri näin, piti tapahtua
Sulje silmäsi, nyt se alkaa
Uskotko uniin, vai sattumaan?


Tiesin, sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut.
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan.


Joko tunnet jyrkänteen
Älä pelkää, yhdessä mennään.
Näin me syöksytään, on pakko huutaa
Kädet ilmaan, antaudutaan!


Tiesin, sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut.
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan.


Hölmö, et ymmärrä mitä teet
Hullu, vain hullu kohtaloaan pakenee
Nyt kuuntele kun aallotkin anelee
Hei, ethän mee!!


Hei, ethän mee!!


Tiesin, sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan.

Kyyneleet vierivät pitkin isoksi kasvaneen poskia, kun hän mietti sitä vielä tuntematonta ihmistä, joka tarjoaisi sille viimeiselle vapaana olevalle kotinsa, elämänsä ja sydämensä.

Hölmö, et ymmärrä mitä teet

Sen uuden ihmisen pitäisi omata kokemusta koirista, ymmärtää positiivista vahvistamista ja myös osata jakaa oma huomionantonsa niin, ettei pieni huomionkerjäläinen saisi kaikesta huomiota - ettei siitä tulisi ongelmakoiraa. Pentujen omistaja kertoi puhelimessa arvelevansa, että se tarvitsisi maita ja mantuja hallittavakseen, täyttä elämää ja paljon tekemistä, kokemista ja "isännän paikan" jossain maalla.

Hullu, vain hullu kohtaloaan pakenee

Olisiko se mahdollista? Ei. Mutta jos luopuminen sattuu enemmän kuin ajatus mahdollisista ylipäästävistä ongelmista? Perheäänestys totesi perheen olevan ainakin yhtä hullu kuin isoksi kasvanut pieni ihminen ja ilon läikähdys tuntui sydämessä.

Hei, ethän mee!!! Hei, ethän mee!!!

Tarkoitettu tai ei, mutta niin siinä kävi. Koskaanikinämilloinkaan ei pentulaatikolla pentu ole ottanut minuun niin kovasti kontaktia kuin Sulo - Kylkimyyryn Kontian Somalainen - teki heti olemassaolonsa alkusenteiltä. Jokin sai minut huolestumaan sydänjuuriani myöten juuri Somalaisten pentujen kohtalosta heti, kun avunhuuto niiden emon kuoltua saavutti paimensukuispiirit ja facebookin. Jokin sai Outin tuomaan Sulon, Sievän ja Söpön ( joista tuli Elli ja Lumo ) meille Wiiman hoitoon, jokin sai Wiiman ottamaan ne äidinrakkaudella heti vastaan ja tissille. Jokin sai Sulon katsomaan minun silmiini ja sieluuni heti, kun se silmänsä auki sai ja jotenkin se ujuttautui sydämeeni tavalla, mitä kukaan pentu koskaan ei ole ennen tehnyt.

Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa...

Olemme kulkeneet Sulon kanssa jo pitkän matkan. Moninkertaisesti pidempi matka olkoot vielä seikkailuna edessämme. Luovutusiän jälkeen olemme jo olleet navetassa, teurastaneet kukkoja, autoilleet kylällä asioilla ja Pohjois-Karjalassa kukkojenhakuvisiitillä sekä olleet Histamiinin koirahoitolassa koirakurssilla ja yöpymässä yhteisellä patjalla. Sulo osaa tulla kutsusta luo, istua ja ottaa kontaktia, haukkua komentaa antamaan ruuat nopeammin varsinkin kun ruokana on yhdessäteurastettua kukkoa ( jolloin se ei saa ruokaa nopeammin vaan hitaammin, käytyään ensin hiljaa maahan odottamaan kauniisti ), käydä pissillä ja kakalla ulkona jos sen muistaa viedä tarpeeksi usein, riehua ja koittaa purra ja repiä kaikenlaista niinkuin normaali pentu konsanaan. Sulolla ja minulla on suhde, joka toivottavasti on antoisa meille molemmille.

 Ilpon kanssa juoksemassa.

Sulolla on tehtävä, ja se on olla Rakas Ystäväni, maatilan monitoimikoira, paimenkoira, vahtikoira, lasten kaveri, uimavahti, ja tulevaisuudessa ehkä joskus isäkoira muutamalle pentueelle, jos kaikki hyvin käy.

Älä pelkää, yhdessä mennään.

  Kukonteurastuksessa.

Kaunis päivä :)

 

Ensin otetaan maitoa, että jaksaa.

 

Sitten huomataan - aak - mitä tuolla on?

 

Hmmm, täytyy katsoa tarkemmin.

 

Äiti tuli avuksi, yhdessä mennään pikkumetsään.

 

Siellä ne ovat, ne muut.

 

Kaunis askel.

 

Äidin kanssa on turvallista.

 

Onneksi äiti on rauhallinen, vaikka ponitammat varsoineen juoksevat.

 

Villililli ja Dirana laukkaavat samaan tahtiin.

 

Mutta Helmi ja Dalanar ihan niin eri tahtia kuin vain voi ;)

 

Uuwe pisti silmät kiinni kun vauhti niin hirvittää :D

 

Täältäkö sitä syödään? Ei oikein yletä.

 

Täytyy käydä maate.

 

Laskeudu alas takapää...

 

Jalat taittui, onnistuin!

 

Näin on helpompi syödä :)

 

Hyvin onnistuu!

 

Hirveää, joku puri!

 

Jalat sievästi eteen.

 

Ponnistus ja hiiop!

 

Pyrähdetään ylös.

 

Ääh - vieläkö sinä olet siellä?

 

Harjoittelen hyppyjä. Pienesti näin alussa tietenkin!

 

Alastulotkin sujuvat.

 

Nyt alkoikin nukuttaa, maa kutsuu taas.

 

Koivet koukkuun.

 

Rinta alas.

 

Sievään pakettiin, mene jo!

Vanillini ja Rosmariini ulkoilivat tänään ensimmäistä kertaa ponitammojen ja -varsojen kanssa isolla metsäisellä laitumella. Vanillini oli rauhallinen, mutta ponitammoille iso ja pieni vaalee aiheuttivat alkuun juoksenteluhässäkän. Lopulta kaikilla taisi olla enemmän hauskaa kuin liian jännää. Ihanaa, että varsoilla on toisensa ja tuo metsäinen, mäkinen, laidun täynnä kiivettävää, hypättävää ja tietenkin maisteltavaa.

 

Pikkuvirran Rosmariini - unelmien täyttymys!!

Pienenä tyttönä katsoin äidin kanssa kotimaista mustavalkoelokuvaa Sven Tuuva, jonka loppukohtauksessa korkea-arvoisen sotapäällikön ratsuna valkoisen lipun kanssa laukkaa mummolani suomenhevonen Vappu, tummanrautias liinaharjainen hevonen. Vappu on kohtauksessa siksi, että näyttelijä ei osannut kunnolla ratsastaa, eikä ollut suostunut menemään elokuvaa varten tuotujen, korskeiden valkoisten ratsujen selkään. Mummolani työhevonen Vappu oli täyttänyt näyttelijän vaatimukset säyseästä, rauhallisesta hevosesta, jolla hän oli uskaltanut roolisuorituksensa toteuttaa.

Ihailin aina tuota kohtausta ja toivoin, että äitini sijasta minä olisin saanut elää tuota aikaa, jolloin hevoset olivat niin iso osa arkea ja juhlaa. Pikkutyttönä en vielä tiennyt, mitä onnea tulisin elämään omassa elämässäni. Kun menetin suomenhevoseni Ponsikkaan oudosti sen karattua laitumelta ja löydyttyä hukkuneena useiden kilometrien päästä, tuntui, ettei minun hevosenpidollani ole siunausta. Itkin silmät päästäni rakasta Ystävää, terapiahevosta, niinkuin Ponssea leikkisästi kutsuin. Sain elämääni Poika-Pontuksen, mustan raskaan suomenhevosruunan, joka vei minut takaisin hevosen selkään ja uusille ratsastuspoluille. Kun tein raskaan päätöksen Pojun lopettamisesta sen pahenevan kesäihottuman vuoksi, minusta tuntui, ettei minulle enää voi tulla mieleistä suomenhevosta mistään, ja että parempi olisi vaan jättää etsimättäkin.

Joskus kuitenkin etsimättä löytää, ja niin löysin Vanillinin ja sain ostaa sen. Nyt Vanillini antoi minulle parhaan mahdollisen lahjan: voikon ( ainakin luulen niin ) tammavarsan ( tämä on varma tieto!! ). Olen aivan onnesta soikeana ja sekaisin, itkenyt kuumia ilon kyyneleitä ja silitellyt silkkistä varsan turkkia. Mikä parasta, Vanillini tahtoi lahjoittaa minulle myös syntymän ihmeen kokemuksen, aivan kuin se olisi odottanut minua, ennenkuin synnytti toisen varsansa. Klo 19 maissa se oli mennyt tarhassaan latoon, ja kun menin sitä katsomaan, sen vatsa oli oudosti "ylhäällä" ja utareissa hirmuisen selkeät vahtipat. Utare sillä on ollut täynnä jo useamman viikon, mutta vahatipoista ei voinut erehtyä. Sillä oli kiire talliin, kun samantien sen sinne vein.

Karsinaan laitettiin olkia ja jätin sen sinne syömään. Syönyt se ei kuitenkaan ollut, mutta klo 20 maissa se makoili karsinassaan mutta nousi ylös kun menin talliin. Maito valui pitkin kinttuja. Klo 21 maissa se makasi taas eikä noussut, vaikka menin ihan karsinan ovelle.

 

Vanillini aloitti varovaisen työntämisen viisi minuuttia sen jälkeen kun olin saapunut.

 

Pian näkyviin tuli vesipää, ja sieltä pilkottivat vaaleat kaviot.

 

Hyvin nopeasti jalkoja alkoi näkyä enemmän.

 

Sitten näkyviin tuli jo punarautias - niin luulin - pää.

 Ja muutamien minuuttien ponnistelujen jälkeen syntyi kullanvärinen varsa.

Ja Vanillini hörisi varsalleen hiljaa. Niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli muulla paitsi sydämellään.

 Pikku tamma kopautti kaviollaan: "Kerro minulle minun nimeni! Kerro, minkä kuullessani käännän päätäni ja tulen luoksesi"

 Anis, Fenkoli, Kirveli, Kynteli, Meirami, Minttu... vaiko sittenkin Neilikka, Paprika, Persilja?

Vai voisko varsa Vanillinin olla vaikka Rosmariini?

Pikkuvirran Rosmariini, siinäpä pienelle sopiva nimi! Pikku Rosmariini nousi ylös huojuville koivilleen ja lähti tutkimusmatkalle emonsa mutkiin ja taipeisiin. Imaisi tuosta, tästä ja sieltä. Lypsin sille kouraani maitoa, ja se imi kättäni halukkaasti. Lie tuonne mennyt kulauksia maitoakin, ja Vanillini suhtautui kärsivällisesti. Viereisessä karsinassa Diplomat oli diplomaattisesti hiljaa ja vain kurkisteli karsinan raoista uutta tulokasta.

Puolen tunnin ikäisenä Rosmariini nousi ylös.

Ylpeänä ja onnellisena esittelen Pikkuvirran Rosmariinin.

Istuin karsinassa Rosmariinin ja Vanillinin kanssa ja Rosmariini tuli lähelleni, työnsi pienen hoikan turpansa lähelleni ja silitin sen silkkistä kaulaa ja pyörittelin sen suloisia jouhia sormieni ympärille. Kuumat onnen kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja tukahdutin nyyhkäisyn, etten säikyttäisi pientä. Vanillini kääntyi syömään heiniä ja varsa hamuili sormiani. Onneksi elän tässä ja nyt, ajattelin, enkä enää kaivannut pikkutyttöaikojeni mummolaan työhevosen Vapun kanssa elämään. Onneksi minulla on aina tämä hetki, vaikka Rosmariini on jo luvattu myytäväksi ja sille on jo varaus olemassa. Onneksi Rosmariini on aina minun kasvattini ja onneksi kuusi kuukautta on pitkä aika, vaikka aika juokseekin kuin varsa varmoin jaloin kiireellä pois ja jää muistoiksi.

Rosmariini on kaunein näkemäni varsa ikinä. Ja se on minun, koska Vanillini antaa sen olla myös minun. Ja minä annan sen sille, johon luotan ja joka sanoo, että hän on siitä haaveillut ja hänen sydämessään on sille paikka. Sydämeltä sydämelle, joskus niin onnellisena, että koskee ja kyyneleet tahrivat näppäimistön. Joskus niin hädissään rakkaiden puolesta että ei mitkään sanat - eikä useimpien ihmisten ymmärrys - riitä. Joskus niin musertavan surun kourissa, ettei sellaista luulisi voivan tunteakaan. Täyttä elämää. Ymmärtääköhän kukaan, miten paljon nämä eläimet minulle merkitsevät.?

Ne ovat kaikki. Ne ovat hengitys, sydämenlyönti ja ravinto. Vesi ja ilma. Onni. Ne ovat kaikki. Ja voi miten paljon lisää rakkautta maailmaan äsken syntyikään.

 ( Miten minä voin tästä luopua? )

Pikkuvirran Druwez, "Uuwe"

Olipa valvottu yö jos toinenkin Littlefield Lizzien eli Lissun varsomista. Valvontakamerasta katsoin, kuinka se kohotteli häntäänsä, kävi makuulle ja nousi sitten taas ylös, monena monena yönä reilun parin viikon ajan. Sen todennäköisin laskettu aika tuli ja meni ( 29.5. ) ja sen tisseihin ei kertynyt maitoa. Suomenhevonen, jonka määrä on varsoa juhannuksena, oli jo aikapäiviä sitten kehittänyt itselleen isot utareet.

Epäilin jo, josko Lissun ison mahan syynä olisi joku muu kuin varsa. Sanoin monelle, että noinkohan tuo edes varsoo, ja harkitsin jo eläinlääkärin käyttämistä ja Lissun palauttamista tammalaumaan laitumelle. Maltoin kuitenkin mieleni, ja hyvä niin, sillä eilen päästyäni myöhään nukkumista aloittelemaan, napsautin valvontakameran päälle ja heti kuvan selvennyttyä huomasin Lissun nuolevan pontevasti juuri syntynyttä, terhakkaasti päätään pystyssä pitävää hyvin vaalean punaruunikkoa orivarsaa.

Vastasyntyneenä...

Ehkä puolen tunnin ikäisenä :)

Illalla kun otimme hevosia sisään, sanoin Tuulille - joka on tullut meille poneja katsomaan ja tallihommissa auttamaan, ja johon olen alunperin tutustunut Aarteen hevostilalla - että ei kai tässä masussa voi olla muuta kuin varsa. Nyt voin selitellä, että illalla se näytti minusta entistä pyöreämmältä - olisiko jo vaihtanut muotoa varsomisen edellä? - ja kun kerroin, että ei tällä ole tissejäkään, kokeillessani jouduin toteamaan, että nythän tällä jo vähän on tissit täydemmän tuntuiset :) Silti en olisi ymmärtänyt niistä "olemattomista merkeistä", että se nyt hetken päästä varsoo.

Hyvin meni ja hieno varsa on. Nyt sen kuivuttua saa vielä selvempiä kuvia siitä, miten vaalea se oikeasti on. Ruunikko kuitenkin, sillä sen jouhet ovat mustat. Aika ihanaa!!

Kaikki yhes koos :)

Mitä sinä tänne toit?, kyselee Pikkuvirran Dirana, 3 päivää vaille 1kk.

 Se on varmasti hurrrrjan vaarrrrrallinen, vahvistaa Pikkuvirran Dalanar, 2 päivää vaille 1kk.

Minulla on ketterät kaviot ja iloinen mieli, luikauttaa Pikkuvirran Danella, 5 vrk.

Mut hän on mun, hän on mun, laulaa Tintti toisille.

Hyvää päivää, Rouva Helmi, joko sinun pienokaisesi syö ruohoa? 

Minun vasta opettelee, tissillä enimmäkseen, vaihtavat rouvat kuulumisia. 

Mikä tuo on, tuo musta iso? Kummallinen... entäs tuo tummanruskea, oletko nähnyt ennen moista? kyselevät Dina ja Dale toisiltaan.

Minä harjoittelen, harjoittelen oikein kovasti, kohta leikin jo teidän kanssa, tuumii Danella.