Kuka haluaa kiljukauloja?

Pennut kasvavat. Hetkittäin mietin, joko ne täyttivät kolme viikkoa, mutta ei sentään, kaksi viikkoa vasta :) Kiaran pennut ovat aina olleet suurimpia pentuja meillä, taitavat olla niitä nytkin.

Ne ovat tulleet sukuunsa, selvästi ;) Isä-Sulo nukkuu nimittäin aina näin:

Kirjeenkantaja ( vas. ) ja Elonkorjaaja n. 1,5 viikkoa.

Kaunis näky: rakastava emo ja hyvinvoivat pennut!

 Lapinkoira on lumelle tehty, emo toi jo lumikiteitä pentulaatikkoonkin.

Ulkoa tullaan kiireesti suoraan pentulaatikkoon.

Pennut täyttivät tänään 2 viikkoa, ja länteistä päätellen osaavat jo pissiä itse ;)

Vas. edessä Soihdunkantaja, takana Karhunkaataja, tumma tyttö Sanansaattaja, edessä Elonkorjaaja, sen ja Sanansaattajan välissä Kirjeenkantaja ja oikealla Kullankaivaja.

Kaksiviikkoiset pennut ovat jo isoja. Mötkäleitä. Pulleita, ainakin, kun ne ovat Kiaran. Ne mönkivät ja osin kohottautuvat jalkojensa varaan ottaen horjuvia askeleita, ne tunnustelevat tosiaan suullaan, nuolevat, reagoivat ihmiseen jollakin tavalla, opettelevat vastustamaan käsittelyä ( tai siksi niitä käsitellään, että oppisivat olemaan vastustelematta, kukin reagoi pikkuhiljaa omalla tavallaan ). Kaikista parhaiten edelleen toimii magneetti nimeltä emo ja emon tissi. Kun Kiara saapuu laatikkoon, pennut havahtuvat ja kiirehtivät tissille. Jos ei sitten satu olemaan aivan sikiunessa, niinkuin joku joskus, joka on nukahtanut pullean masunsa viereen.

Kirjeenkantaja piti juuri äsken suurta älämölöä, ja yritti tulla emon luo, pois pentulaatikosta. Se kohottautui nurkkaa vasten ja piti suurta vinkunaa. Siinäkin nämä ovat normaaleja koiranpentuja, ehkä tulleet jossain määrin isäänsä Suloon, joka yrittää saada paljon huomiota kiljumalla ja haukkumalla kimeästi. Annan pennunostajille selkeitä ohjeita mielelläni, miten huomiohakuisen pennun kanssa elämästä tulee miellyttävää. ( Väärin palkitsemalla huomiohakuisuutta, siitä tulee ongelmakoira hyvin helposti ;) ) Vielä kuitenkaan en osaa näiden luonteista tarkemmin sanoa. Pikkuhiljaa ne muuttuvat pieniksi koiriksi ja alkavat osoittaa luonteitaan. Koen olevani etuoikeutettu, kun saan niitä seurata.

2-viikkoisina pennut näyttävät suunnilleen tältä pikaisesti kameralla osoiteltuina:

Karhunkaataja "Otso" 1357g ( viikossa + 517g )

Mutta olisi juuuuuuuri niiiiiiin nukuttanut!

Elonkorjaaja "Vilja" 1143g ( +411g )

Olisinko kasvattajan suosikki?

Sanansaattaja "Runo" 1331g ( +526g )

Minun isää ei kukaan tiiä, ainakaan tämän kuvan perusteella!! ;)

Ainakaan, jos vertaa tähän: IMG_9484.JPG jossa isukki kaksiviikkoisena ;)

Kullankaivaja "Aarre" 1515g ( +529g )

Tämä taas näyttää ruskealta Sulolta ;)

Kirjeenkantaja "Kirppu" 1255g ( +445g )

Hey you!! Tällä pennulla on asennetta ja aktiivisuutta :p

Soihdunkantaja "Valo" 1426g ( +564g )

Tämä poika ottaa ainakin toistaiseksi rennosti :)

Näihin kuviin - näihin tunnelmiin - hyvää yötä!

( Alla Karhunkaataja, vasemmalla Kirjeenkantaja, oikealla Kullankaivaja - reunoissa tumma Sanansaattaja ja EHKÄ Elonkorjaaja tai Soihdunkantaja oikealla )

Onneksi ne muuttuvat äänekkäämmiksi, terävähampaisemmiksi, vesikupissa uivemmiksi, pissivämmiksi, kakkivammiksi, syöpöttelevämmiksi ja kaikin puolin valmiimmiksi uusiin koteihin ennenkuin minun täytyy niistä luopua. Nyyh jo valmiiksi.

Pennut 1 viikkoa

Pennut ovat kasvaneet, ja vähintään tuplanneet syntymäpainonsa. Kaikki on siis hyvin, ja pentujen tulevat koditkin on jo valittu. Katsomaan pentuja pääsee, kunhan ne vielä vähän kasvavat.

1-viikkoispotretit ihan oikeana päivänä otettu, eli tänään:

Karhunkaataja "Otso" 840g ( + 470g syntymäpainoon )

"Otso" ja Bolo, joka on kissoistamme ainut, joka viihtyy pentuhuoneessa nukkumassa.

Elonkorjaaja "Vilja" 732g ( +375g )

Sanansaattaja "Runo" 805g ( +427g )

Kullankaivaja "Aarre" 986g ( +535g )

Kirjeenkantaja "Kirppu" 810g ( +457g )

Soihdunkantaja "Valo" 862g ( +437g )

Muuta en sitten osaakaan sanoa. Viikko on mennyt hyvin. Pennut ovat jänteviä ja pullukoita, ne kasvavat tasaisesti ( kukin omalla "käyrällään" ), pissi- ja kakkahommat hoituvat Kiaralta erinomaisesti niinkuin viimeksikin, kukaan ei ole aiheuttanut huolta eikä vielä oikeastaan erotu joukosta. 

Pennut murisevat hassua lelukoiran murinaa, haukkuvatkin jo vähän, mutta muuten nuo pötkylät ovat vielä suuri arvoitus, ja pidän itseäni suuresti etuoikeutettuna, että saan olla se, jolle sitä arvoitusta, suurta elämän aarretta pikkuhiljaa tässä raotetaan. Olen kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat näitä pentuja kysyneet ja jotka tahtovat näistä itselleen perheenjäsenen. Meillä - ja varsinkin teillä pennun kanssa - on edessä jännittävä elämänmittainen matka. Kiitos, että saan olla antamassa karttaa ja matkakumppania. Lento tuntemattomaan on jo varattu! Mukava, jos muistatte terveisillä matkanne varrelta!

Kiaran ja Sulon pennut syntyivät 23.10.2013

Kiara aloitti synnyttämisen hyvin täsmällisesti ensimmäisestä astutuksesta lasketun ajan illalla, toki olin sitä valvonut pari yötä, kun se läähätteli ja vaihtoi paikkaa ilmeisesti vain tukalan olon vuoksi. Sen lämpö meni alle 37:n 22.10. klo 6, ja oli sitä vielä saman päivän iltanakin, mutta puolen yön tietämillä alkoi sitten tapahtua ( enkä mitannut enää lämpöä ). Ensimmäiset pentuvedet menivät klo 1.02, ja muutamaa minuuttia myöhemmin ensimmäiset selkeät työnnöt alkoivat. Kiara oli rauhallinen, ja minä päivitin asiaa facebookiin. Innokas joukko seurasi synnytystä kanssani webbikameran välityksellä. Puolen tunnin päästä kokeilin tilannetta, kun facebookiin ilmaantui ensimmäiset huolestuneet viestit. Pennun pää tuntui synnytyskanavassa ja kokeilin sormellani pientä kuonoa!

Klo 2.17 aloin jo itsekin huolestua. Sikiökalvojen rikkoutumisesta oli kulunut jo yli 2 tuntia, mutta pentua ei vain kuulunut. Luottamusta kuitenkin herätti se, että vedet olivat kirkkaat, eikä merkkejä hapenpuutteesta ollut. Kiara tuntui lopettavan työntelyn ja soitin eläinlääkärille. "Ei hätää, kun ei ole vihreää vettä." minulle sanottiin ja jatkoin odottelua. Käytiin ulkona pitkässä hihnassa ja sisälle tultuamme annoin Kiaralle homeopaattisia valmisteita ( Caulophyllumia ja Pulsatillaa ) ja se alkoi työntämään.

Sain avustettua pentua kahdella sormellani niskan takaa, ja klo 3.15 syntyi terhakka, normaali urospentu, Aina Valpas Karhunkaataja, 370g.

Karhunkaataja "Otso" 370g ( kuva 4 vrk:n ikäisenä )

Kiara nuoli pentueen esikoisen ja asettui kyljelleen työntämään lisää. Klo 3.49 syntyi narttu Elonkorjaaja, 357g.

Elonkorjaaja "Vilja" 357g ( kuva 4 vrk:n ikäisenä )

Kiara hoiteli pentujaan rauhallisesti ja työnsi melkein huomaamatta maailmaan seuraavan, isä-Sulon värisen Sanansaattajan, 378g, joka syntyi takaperin ja joka sai nimensä siitä, että se kiljui hyvin pontevasti päästyään irti kalvoista.

Sanansaattaja "Runo" 378g ( kuva 4 vrk:n iässä )

Minua alkoi jo melkein väsyttää Kiaran perirauhallinen tahti ja pentujen imetys, mutta tiesin lisää olevan tulossa. Kullankaivaja, punaisen soopeli uros syntyi 451-grammaisena, pentueen suurimpana, helposti imetyksen lomassa.

Kullankaivaja "Aarre" 451g ( kuva 4 vrk:n ikäisenä )

Kiara olisi sopinut K-kaupan mainokseen, sillä niin helposti ja vaivattomasti seuraavatkin pennut putkahtelivat kuin plussapallot sen peräpäästä. Klo 6.27 narttu Kirjeenkantaja, 353g.

Kirjeenkantaja "Kirppu" 353g ( kuva 4 vrk:n ikäisenä )

Ja kuudes, kuopus, toiseksi suurin uros valkoisella hännänpäällä, Soihdunkantaja syntyi klo 6.50 taas takaperin.

Soihdunkantaja "Valo" 425g ( kuva 4 vrk:n ikäisenä )

Kuten kaikille kysyjille olin sanonut, näitä pentuja oli kysytty paljon. Vietin unettomia öitä paitsi valvoessani ensimmäisten päivien ja öiden aikana Kiaran jälkisupistuksia ja levottomuutta ( pentujen kuitenkin kasvaessa mainiosti! ), myös pähkäillessäni pentusten tulevia koteja. Niin moni hieno pennuntoivoja, mukava koti jäi ilman! Olen todella pahoillani, jos joku kokee, että nämä päätettiin väärin! Mielestäni en ollut lupauksia antanut kenellekään etukäteen, mutta päätökset tein puhtaasti tunne- ja oikeudenmukaisuudentuntuperiaatteilla. Jos ihminen on ollut minuun yhteydessä reilun vuoden ja tuntuu muutenkin oikealta, hänelle "kuuluu" pentu ennemmin kuin viikko ennen synnytystä ensimmäistä kertaa yhteyttä ottaneelle, vai mitä olet mieltä?

Nyt pentuset ovat jo viikon ikäisiä, pulleita palleroita, jotka mönkivät pentulaatikossa ja iskevät kuin piraijat emo-Kiaran utareiden ( nä-ki-sit-te-pä ne!! ) kimppuun, kasvavat ja kehittyvät, murisevat ja haukkuvat unissaan. Viikkopäivitys vähän myöhemmin kuvineen ja painoineen!

Usko unelmiisi

Olen minä tästä varmasti ennenkin kirjoittanut. Varmasti olen. Melkein näillä samoilla sanoillakin varmaan, tai ajatellut olen useasti, sanonutkin monelle.

Kun olin pieni, ahtauduin sohvatuoliin ja isän tai äidin piti asetella minulle kaikki ( lukuisat ) pehmoeläimeni ympärilleni, niin, että ahdasta tuli. Siellä oli nallea ja mollaa, pupua ja koiraa, kissaa ja nukkevauvaa. Ja minä. Leikin kuulemma Maijan kotia.

Vähän isompana kuljettelin kauppakorissa äitini mustaa aitokarvaista hattua, selitin, että minulla on tässä kissa, kannoin koria käsivarrellani ja silitin sitä kuviteltua kissaa. Ajattelin ja juttelin. Taisin antaa sille nimenkin.

Kun sitten jo osasin itse käyttää saksia ja liimaa, mielikuvitustani ehkä kaikkein eniten, rakensin sopivasta pahvilaatikosta tallin, jossa oli heinävintti ja kaikki, kolme karsinaa ja käytävä. Leikkasin saksilla hentoa heinää nurmikkomme reunalta, annoin sen kuivua auringossa ja pussitin kesää leikkihevosille syötäväksi. Jauhoin morttelissa kaurahiutaleita pienemmäksi, että olisivat sopivankokoista Kuopion torilta ostetuille ruunikoille leikkihevosille: tammalle ja kahdelle varsalle.

Unelmoin ja kirjoitin ruutuvihkoon hevosten nimiä ja sukuja, keräsin tietoja lehdistä, leikkasin ja liimasin, alleviivasin ja kirjoitin leikekirjoihin huomioitani. Raahasin kirjastosta kirjoja, luin ne etuperin ja takaperin, painoin mieleeni, muistin.

Kuvittelin, että elämäni on ohi, kun makasin valveilla katulampun loistaessa silmiini huoneeni ikkunasta, paskaa, ja kurjaa, kun en saanut kissaa enkä koiraa. En edes yhtä pientä kilpikonnaa eräästä lehti-ilmoituksesta.

Minä silti unelmoin. Toivoin ja ajattelin. Pyöräilin hoitamaan oikeita hevosia, jotka olivat haastavia käsitellä. Pelkäsin niitä mutta enemmän pelkäsin niiden omistajaa, joka sanoi minulle ohjeita ja kun vikisin vastaan, totesi kylmän rauhallisesti:"Se on pakko!" Sitten minun oli, ja uskalsin, opin ja onnistuin. Muutamia vuosia yli kymmenen ikäisenä päätin, että sitten KUN minulla on oma hevonen, sitä ei tarvitse kenenkään pelätä, eikä sen tarvitse ikinä minua pelätä. Sitten kun minulla on oma hevonen, minä opettelen sen kanssa niin hyvin, että sekin oppii ja tietää, mitä saa tehdä ja mitä ei, ja että se sitten tahtoo tehdä minun kanssani ne asiat, joita haluan siltä pyytää.

Toivoin oikeaa kissaa silitettäväksi ja vuorovaikutukseen, koiraa tietysti. Toivoin kaikkea, mistä luin ja imin tietoa. Halusin hoitaa lehmiä, joita rakastin jo lapsuuteni mummolan ajoilta, halusin kaikkea. Vihasin vanhempiani, jotka pakottivat minut siivoamaan, laittamaan ruokaa ja pesemään pyykkiä. Vihasin kasvimaata, jossa harvensimme porkkanaa tai kitkimme perunamaata. Varsinkin perunannostoa vihasin, koska silloin yleensä ampiainen pisti minua johonkin. Ei vain ollut vaihtoehtoja ja hyvä niin.

Nyt minua itkettää. Itkettää onnesta. Itkettää onnesta kodissa, jota olisi pitänyt taas siivota. Jonka tiskit olisi pitänyt laittaa koneeseen ( mutta jossa pyykit on aika hyvällä mallilla! ), jonka lattiat olisi pitänyt imuroida ja luututa ja pöydät pyyhkiä. Minua itkettää onnesta tallissa, jossa kuuluu tyytyväinen rouskutus niin monista leuoista, etten voi kuin pakahtua siitä onnesta, jonka olen saanut! Minua hymyilyttää tyytyväinen possun röhkintä tallissa ja tuvassa - ajatella, minulla on kaksi ihanaa pikkuista possuakin jo! - ja tieto, että isot sisarukset ovat saatelleet pienimmät jo unille ollessani iltatallissa. Melkein pakahduin silkkisen uuden turvan kosketuksesta. Lempeästä oriista, joka paitsi näyttää komealta ja juuri siltä kuin toivoin ( että saisin sanoa sen nähdessäni: WAU! ), on maailman kiltein jalostusori! ( Sitä on selvästikin kohdeltu aina niinkuin hevosta kuuluu, se kunnioittaa ihmistä ja uskaltaa luottaa heti!! )

Minä en voi kylliksi kiittää rakkaita ystäviäni, joita en edes voi tässä luetella, sillä teillä kaikilla on iso osa minun elämässäni. Unohtaisin varmasti mainita jonkun tärkeän ( tärkeitä olette KAIKKI! ), niin en edes aloita. En voi käsittää, että maailmaan on mahtunut siellä katulampun loimotuksessa miettimisen jälkeen niin paljon kaikkea hyvää, onnellista ja sitä, mistä uskalsin unelmoida!!

Jos joskus valitan mistään, palauttakaa minut tähän olotilaan: Muista Remun tulopäivän ilta ja Se Tunne *sydän* Kaikille haluan sanoa: uskalla unelmoida, mutta mieti mitä unelmoit! Se voi käydä toteen *sydän*

Kesäkuvahaaste

Saatiin Tuulin Pieniä Kavioita-blogista kesäkuvahaaste.

Säännöt: laita seitsemän kuvaa kesästäsi ja selitä kuvat vain yhdellä sanalla. Haasta sen jälkeen seitsemän blogia tekemään sama!

Malli

Toteutunut

Työ

Leiri

Huoli

Suru

Rakkaus ( © Tuuli Jääskeläinen )

Vaikea on miettiä, ketä haastaisin, kun en juurikaan blogeja enää ehdi lukemaan. Ilmoittautukoon, ken haluaa!!??

Sulo osaa rakastaa - Sulo ja Fiilis

Sulo osaa rakastaa kaikkia pieniä, kaikista pienimmistä pienimpiä. Tässä Sulo tapaa Fiiliksen ensimmäisen kerran, ehkäpä Fiiliksen kolmantena elinpäivänä.

Surullinen Fiilis

Blogi on ollut pitkään hiljaa, kun on tuntunut, ettei aikaa kirjoitteluun ole ollut. Tai facebookissa on voinut sanoa nopeasti ja lyhyesti sen, mitä tapahtuu, mitä nyt ja miltä tuntuu.

Nyt meillä on kuitenkin hyvin surullinen fiilis, kun viime lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, 21.7. keskosena ( tiineysvuorokausia 296 ) syntynyt tammavarsa Pikkuvirran Fiilis jouduttiin päästämään tästä maailmasta parempaan paikkaan.

Vielä eilen Fiilis oli hyvässä voinnissa, nousi itse(kin) ylös ja imi, juoksikin, hyppi ja näytti nauttivan elämästä. Käytimme sitä ulkona pieniä hetkiä, ja annoimme sen nukkua paljon. Seurasimme, että se imi, ja sen emä oli rauhallinen ja kärsivällinen.

Tänä aamuna eläinlääkäri oli tulossa ultraamaan kahta vierasta tammaa ( molemmat tiineinä, toinen Libertystä ja toinen Vallusta ), ja eilen ajattelin, että näytän varsaa varmuuden vuoksi, että yhdessä saamme ihmetellä, kuinka meillä on keskonen, joka on virkeä ja hieno.
Toisin kuitenkin kävi! Varsa oli aamulla hyvin vetelä, tehnyt hyvin löysää pahanhajuista kakkaa, silmä näytti pahemmalta. Eläinlääkäri mittasi kuumeen, melkein 40 astetta!! Ripuli näytti pahalta, samoin ennuste huonolta. Varsa ei pitkän herättelynkään jälkeen noussut ylös. Sen sydän hakkasi vimmatusti. Eläinlääkäri sanoi, että sitä voidaan yrittää nesteyttää, jos haluaisin, mutta että ennuste näyttää todella huonolta.

En halunnut.
En koskaan halunnut kärsimystä.
En vältellä itkua ja surua.
Ei maksaisi varsa sitä laskua
että minä en voisi sitä päästää irti.

Minä pyysin sen emältä anteeksi.
Päätöstä, jota se ei halunnut tehtävän.
Annoin sen hyvästellä.
Kutsuin lapsetkin lähelle.
Annoin luvan päästää sen pois.

Se lähti. Vielä kerran henkäisi syvään.

Me pidättelimme hengitystä.

Emä tuli karmit kaulassa karsinan läpi.

Toisesta melkein yli.

Kolmanteen jäi rauhattomana kuin syyttäen.

Pyydän anteeksi. Anteeksi.

Anteeksi, että en osaa selittää.

Kiitos, että hoidit hyvin varsaasi

Taidolla, rauhallisesti. Osasit kaiken.

Elämästä ei ikinä tiedä. Paljon saan, paljon menetän.

En koskaan tahdo laittaa eläintä kärsimään

siksi että itse en voisi luopua.

Vaikka koskee kovaa.