Toivon pilkahdus

Puttaansaaren päärakennuksen pihassa, auratun lumivallin takana vilahti joku musta.

Ja toinenkin.

Eivät ne pakkasesta välittäneet, suikkeloivat vain lumessa pyöriskellen ja lähti niistä hieman myös ääntä. Semmoiselta marmatukselta se kuulosti. Kohta joukkoon liittyi kolmas ja nuo otukset pyörivät vinhasti arastelematta pihalla olevia ihmisiä.

Omituisten otusten kerho, ja pakkasta -23 astetta.

Yhtäkkiä yksi niistä, kaikista tummin, pinkaisi juoksuun tietä pitkin. Minne menet, otus?

-Kotiin, se sanoi, minä lähden nyt kotiin!

Matkalla se vielä kääntyi, paljasti profiilinsa ja osoitti, mikä se on miehiään.

Se esitteli vielä kerran kauniit raitatassunsa <3

Ja lupasi pitää huolen, että muistaisi leikkiä ihan joka päivä.

Minä tiesin silloin, että se pärjää. Tuollainen musta otus, joka syntyi 20. päivänä marraskuuta meidän kuistin nurkalla ulkona klo 05.22 pitelemäni pyyhkeen sisään todella pienenä, mutta sitkeänä, kasvoi ottaen puolet painavampana syntyneet sisarukset kiinni, oppi asiat omaan tuumivaiseen tyyliinsä ja lupasi olla uudessa kodissaankin yhtä hyvä koira kuin tähän asti oli jo täällä pentukodissa ollut. Tiedän, että se pärjää.

Hyvää matkaa elämään, Aina Valpas Tovin Toivottu. Sait hyvän kodin Siilinjärveltä. Muista olla sen arvoinen. Me rakastetaan sinua täälläkin, Topi!