Matka äidiksi

Minun matkani äidiksi on ollut helppo, luonnollinen. Näin voisi sanoa. Olen toivonut vauvaa, tullut raskaaksi ja odottanut, kärsinyt joistakin raskausajan vaivoista ja synnyttänyt. Saanut lapsen. Kuusi kertaa, melkein hävettävän helposti.

Yhden kerran toivottu raskaus tuntui alusta asti toivottomalta. Sanoin miehelleni minusta tuntuvan, että emme saa tätä lasta, vaikka kaiken piti olla kunnossa. Verenvuodon alkaessa tiesin heti pelin menetetyksi ja sitä lasta emme saaneetkaan. Mutta sen jälkeen saimme vielä viisi.

Tiesin jo nuorena, ihan lapsena, että tahdon omia lapsia. Leikin nukeilla pitkään, ajatusleikittelin lapsiajatusta, ompelin yläasteikäisenä vauvanvaatteita. Tiesin myös, että halusin lemmikin, paljon lemmikkejä, eläimiä, elämää eläinten kanssa, työtä eläinten kanssa. Kaikkea. Halusin myös tuntea, tietää ja kokea, oppia ymmärtämään, myötäelämään, näkemään.

Matkani äidiksi on ollut helppo, luonnollinen - tai no, biologinen. Helppouteen ja luonnollisuuteen on kätkeytynyt iso kirjo ajatuksia. Haparointia ja varmuutta, tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä, riittämättömyyden tunteita, kaikkivoipaisuutta. Luulisi, ettei äidiksi kasvamisen kipu ole minua koskettanut, sillä olen saanut viidessätoista vuodessa kuusi lasta. Enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut edes toivoa.

Sattumalta ajauduin joitakin vuosia sitten lukijaksi Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka-blogiin ja koukutuin heti. Toivoin monien muiden joukossa, että matka etenee onnelliseen äitiyteen ja että blogi ilmestyy kirjana. Sain kirjan käsiini eilen ja liikutuin jo kirjan kantta katsellessani. Etsin äkkiä etulehdeltä kuvan, jossa Anna on tyttärensä kanssa. Tytär hymyilee kuvassa ja äiti katsoo lastaan niinkuin vain äiti voi, hymy ulottuu korviin, sädehtii ja vie valon sydämeen asti. Luulen, että tiedän jotain siitä, mitä Anna tuntee katsellessaan tytärtään noin.

Avaan kirjan ja näen omistuskirjoituksen. Vienalle. Liikutus vaanii silmien takana, vaikka en saisi itkeä - poskionteloni leikattiin eilen pitkittyneen tulehduksen vuoksi, olen juuri tullut kotiin ja kaikki päässä on hellää, pienikin paine tuntuu räjähdyttävältä. Käännän sivua ja räpyttelen tunteen pois. Heittäydyn. Kainaloon kipuaa yksi omistani, sitten toinen. Painaa päänsä ihan lähelle ja sanoo: "Äiti, minulla oli sinua kova ikävä." Toisella ei ole vielä edes sanoja, mutta jotain painokasta hänkin kertoo. Ja kikattaa onnesta, kun äiti on tullut kotiin vietettyään viikon sairaalassa.

Istun lasteni kanssa sohvalla ja luen. Turvaverkko huolehtii vielä lasten rutiineista ja tarpeista, sillä minä en saa nostella, touhuta. En pysty laskemaan kirjaa käsistäni, vaikka olenhan minä nämä sanat jo periaatteessa lukenut! Montakin kertaa, blogista. Vertaan päiväkirjamerkintöjä omaan elämääni ja yritän muistella, mitä milloinkin ehkä tunsin. Elän täysillä Annan tunteita ja melkein vastaan ääneen: Juuri noin tunsin, kun odotin tulevani raskaaksi!! Sitten melkein häpeän - se kävi minulta kuitenkin niin helposti, enkä joutunut puntaroimaan kaikkea noin paljon, pitkään ja kipeästi.

Jatkan, kääntelen sivuja ja omat lapsuusmuistoni - olemme kai samanikäisiä? - vaeltavat mukana. Koen lukiessani omituista yhteyttä, melkein kuin keskustelisin Annan kanssa. Niin erilaista, kuitenkin niin samanlaista. Nauran Annan lapsuusmuistoille, jotka tipahtelevat mieleen matkalla äitiyteen ja muistan samalla monta omaani.

Nyt, kun tiedän, miten onnellisesti kirjassa käy, en itke niin kuumia kyyneleitä kuin aikanaan blogimerkintöjä lukiessa, kun Annaa turhauttaa kaiken hitaus. Silti rintaa kivistää, kun Anna kertoo rehellisesti ja kaunistelematta ihmisten ajattelemattomista sanoista, toivon ja epätoivon vaihtelusta, odotuksesta. Vauvan kaipuusta. Riemuitsen kirjaa lukiessa yhtä paljon kuin aikanaan blogimerkinnän huomattuani, että lapsi on nyt annettu, luvattu: Annasta on tullut äiti ja hänen puolisostaan isä!

Hymyilen kyyneleet poskillani, kun luen hakumatkasta, jännityksestä ja matkarattaista. Kuvittelen mielessäni - oman puolitoistavuotiaan tyttäreni painautuessa minua vasten - kuinka tytär on saatu syliin ensimmäisen kerran ja kuinka Anna kertoo hänen nauraneen ääneen. Ihmetyksissäni luen, tunnen hengittävänikin eri tavalla. Hyvin yksinkertaisia, koukeroimattomia lauseita toisensa perään, niin suoraa, niin intiimiä. Tunnen päässeeni mukaan erityisiin hetkiin.

Kun illalla laitan kirjan pois luettuani viimeiset sivut hampaita pestessäni, tunnen iloa ja kiitollisuutta. Olen kiitollinen Annalle, että hän kirjoitti tämän kirjan. Omasta mielestäni olen aina ollut suvaitsevainen ja pitänyt adoptiota ihan samanlaisena vanhemmuuden muotona kuin biologistakin vanhemmuutta. Tämä kirja kuitenkin antoi näille ajatuksilleni syvemmän kaiun, todellisen tiedon ja ymmärryksen siitä, että adoptiomatka on odotus ihan yhtälailla kuin raskauskin. Lapsi saa alkunsa munasolusta ja siittiöstä, kasvaa  kohdussa ja syntyy, se on selvä asia. Ihan täysiä Äitejä kuitenkin tehdään monin eri tavoin: elämällä oma elämä lapsuudesta asti sitä itselle tarkoitettua polkua pitkin, ajattelemalla asioita, miettimällä, hengittämällä, kipuilemalla -  ja ennenkaikkea haluamalla olla jollekin se: Äiti!

Kiitos, Anna, että kirjoitit. Päästit minut todella lähelle. Toivon kaikkea hyvää äitiydellesi, puolisosi isyydelle ja tyttärellenne - koko elämällenne.