Pienenä tyttönä katsoin äidin kanssa kotimaista mustavalkoelokuvaa Sven Tuuva, jonka loppukohtauksessa korkea-arvoisen sotapäällikön ratsuna valkoisen lipun kanssa laukkaa mummolani suomenhevonen Vappu, tummanrautias liinaharjainen hevonen. Vappu on kohtauksessa siksi, että näyttelijä ei osannut kunnolla ratsastaa, eikä ollut suostunut menemään elokuvaa varten tuotujen, korskeiden valkoisten ratsujen selkään. Mummolani työhevonen Vappu oli täyttänyt näyttelijän vaatimukset säyseästä, rauhallisesta hevosesta, jolla hän oli uskaltanut roolisuorituksensa toteuttaa.
Ihailin aina tuota kohtausta ja toivoin, että äitini sijasta minä olisin saanut elää tuota aikaa, jolloin hevoset olivat niin iso osa arkea ja juhlaa. Pikkutyttönä en vielä tiennyt, mitä onnea tulisin elämään omassa elämässäni. Kun menetin suomenhevoseni Ponsikkaan oudosti sen karattua laitumelta ja löydyttyä hukkuneena useiden kilometrien päästä, tuntui, ettei minun hevosenpidollani ole siunausta. Itkin silmät päästäni rakasta Ystävää, terapiahevosta, niinkuin Ponssea leikkisästi kutsuin. Sain elämääni Poika-Pontuksen, mustan raskaan suomenhevosruunan, joka vei minut takaisin hevosen selkään ja uusille ratsastuspoluille. Kun tein raskaan päätöksen Pojun lopettamisesta sen pahenevan kesäihottuman vuoksi, minusta tuntui, ettei minulle enää voi tulla mieleistä suomenhevosta mistään, ja että parempi olisi vaan jättää etsimättäkin.
Joskus kuitenkin etsimättä löytää, ja niin löysin Vanillinin ja sain ostaa sen. Nyt Vanillini antoi minulle parhaan mahdollisen lahjan: voikon ( ainakin luulen niin ) tammavarsan ( tämä on varma tieto!! ). Olen aivan onnesta soikeana ja sekaisin, itkenyt kuumia ilon kyyneleitä ja silitellyt silkkistä varsan turkkia. Mikä parasta, Vanillini tahtoi lahjoittaa minulle myös syntymän ihmeen kokemuksen, aivan kuin se olisi odottanut minua, ennenkuin synnytti toisen varsansa. Klo 19 maissa se oli mennyt tarhassaan latoon, ja kun menin sitä katsomaan, sen vatsa oli oudosti "ylhäällä" ja utareissa hirmuisen selkeät vahtipat. Utare sillä on ollut täynnä jo useamman viikon, mutta vahatipoista ei voinut erehtyä. Sillä oli kiire talliin, kun samantien sen sinne vein.
Karsinaan laitettiin olkia ja jätin sen sinne syömään. Syönyt se ei kuitenkaan ollut, mutta klo 20 maissa se makoili karsinassaan mutta nousi ylös kun menin talliin. Maito valui pitkin kinttuja. Klo 21 maissa se makasi taas eikä noussut, vaikka menin ihan karsinan ovelle.
Vanillini aloitti varovaisen työntämisen viisi minuuttia sen jälkeen kun olin saapunut.
Pian näkyviin tuli vesipää, ja sieltä pilkottivat vaaleat kaviot.
Hyvin nopeasti jalkoja alkoi näkyä enemmän.
Sitten näkyviin tuli jo punarautias - niin luulin - pää.
Ja muutamien minuuttien ponnistelujen jälkeen syntyi kullanvärinen varsa.
Ja Vanillini hörisi varsalleen hiljaa. Niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli muulla paitsi sydämellään.
Pikku tamma kopautti kaviollaan: "Kerro minulle minun nimeni! Kerro, minkä kuullessani käännän päätäni ja tulen luoksesi"
Anis, Fenkoli, Kirveli, Kynteli, Meirami, Minttu... vaiko sittenkin Neilikka, Paprika, Persilja?
Vai voisko varsa Vanillinin olla vaikka Rosmariini?
Pikkuvirran Rosmariini, siinäpä pienelle sopiva nimi! Pikku Rosmariini nousi ylös huojuville koivilleen ja lähti tutkimusmatkalle emonsa mutkiin ja taipeisiin. Imaisi tuosta, tästä ja sieltä. Lypsin sille kouraani maitoa, ja se imi kättäni halukkaasti. Lie tuonne mennyt kulauksia maitoakin, ja Vanillini suhtautui kärsivällisesti. Viereisessä karsinassa Diplomat oli diplomaattisesti hiljaa ja vain kurkisteli karsinan raoista uutta tulokasta.
Puolen tunnin ikäisenä Rosmariini nousi ylös.
Ylpeänä ja onnellisena esittelen Pikkuvirran Rosmariinin.
Istuin karsinassa Rosmariinin ja Vanillinin kanssa ja Rosmariini tuli lähelleni, työnsi pienen hoikan turpansa lähelleni ja silitin sen silkkistä kaulaa ja pyörittelin sen suloisia jouhia sormieni ympärille. Kuumat onnen kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja tukahdutin nyyhkäisyn, etten säikyttäisi pientä. Vanillini kääntyi syömään heiniä ja varsa hamuili sormiani. Onneksi elän tässä ja nyt, ajattelin, enkä enää kaivannut pikkutyttöaikojeni mummolaan työhevosen Vapun kanssa elämään. Onneksi minulla on aina tämä hetki, vaikka Rosmariini on jo luvattu myytäväksi ja sille on jo varaus olemassa. Onneksi Rosmariini on aina minun kasvattini ja onneksi kuusi kuukautta on pitkä aika, vaikka aika juokseekin kuin varsa varmoin jaloin kiireellä pois ja jää muistoiksi.
Rosmariini on kaunein näkemäni varsa ikinä. Ja se on minun, koska Vanillini antaa sen olla myös minun. Ja minä annan sen sille, johon luotan ja joka sanoo, että hän on siitä haaveillut ja hänen sydämessään on sille paikka. Sydämeltä sydämelle, joskus niin onnellisena, että koskee ja kyyneleet tahrivat näppäimistön. Joskus niin hädissään rakkaiden puolesta että ei mitkään sanat - eikä useimpien ihmisten ymmärrys - riitä. Joskus niin musertavan surun kourissa, ettei sellaista luulisi voivan tunteakaan. Täyttä elämää. Ymmärtääköhän kukaan, miten paljon nämä eläimet minulle merkitsevät.?
Ne ovat kaikki. Ne ovat hengitys, sydämenlyönti ja ravinto. Vesi ja ilma. Onni. Ne ovat kaikki. Ja voi miten paljon lisää rakkautta maailmaan äsken syntyikään.
( Miten minä voin tästä luopua? )
