tiistai 27. joulukuuta 2011

Ohi Auroran...

Poikkeuksellisesti julkaisen tämän Karjakon-blogin tekstin osin myös täällä. Mikäli et tahdo lukea osin yksityiskohtaistakin tekstiä lehmän teurastuksesta, älä lue enempää. En vastaa lukijoiden järkyttymisestä. :( Tapahtui tänä jouluna:

Juoksen paniikissa navetalle. Mies soitti juuri ja kertoi, että Aurora-lehmä on liukastunut ja sen jalat ovat levinneet pahasti sammakkoasentoon. – Se ei selviä, ajattelen ja huohottaen kiiruhdan navetan uudemmalle lehmäpuolelle. – Voi hirveetä, sanon ääneen ja mies myöntelee.
Käännämme lehmän sille edullisempaan asentoon, mutta se ei yritäkään korjata vasemman takajalkansa asentoa. – Menetetty peli, totean hiljaa ja taas mies myöntelee, kun ei muuta voi. – Mitä sen kanssa tehdään? mies kysyy ja minä sanon vain ”En tiedä.”, koska todellakaan en tiedä.
Kömmin päiväunille, sillä olen aivan uninen valvottuani kaksi edellistä yötä miltei aamuun jouluvalmisteluja tehden. Lahjat on paketoitava yöllä, etteivät lapset niitä näe. Laatikoiden tekemiseenkään ei tuntunut olleen aikaa päivällä, joten neki n valmistuivat yöllä. Se kostautuu. Silmiä painaa, mutta uni korjaa tilanteen.
Uni ei kuitenkaan korjannut Auroran tilannetta. Se on yhtä hankalassa asennossa edelleen, kun menemme navettaan uudestaan. Käännämme sitä, mutta se ei pysty yrittämään ylös. Revähtänyt, halvaantunut. Rikki koko lehmä. Voi surku. Muistelen Auroran syntymistä, kun Varpu-hieho sitä synnytti. Synnytys meni muuten hyvin, mutta kohdusta meni rikki joku suuri verisuoni, ja eläinlääkärin apuyrityksistä huolimatta Varpu kuoli verenvuotoon pystymättä lypsämään pisaraakaan maitoa tai hoitamaan vasikkaa itse. Muistoihini on syöpynyt kuva siitä, kun Varpun emättimestä valui verta kuin puutarhaletkusta olisi laskettu.
Auroran oma poikiminen oli myös muistoihin tallentuva tapaus. Sen vasikka oli todella tiukassa, että emme miehen kanssa saaneet kahdestaan vedettyä Auroran ponnistellessa voimiensa äärirajoilla, ja vasta naapurin miehen tultua apuun vasikka syntyi. Ihmeen kaupalla tuo vasikka, Ilona, kuitenkin oli hengissä ja siitä on kasvanut kelpo hieho. Aurora oli monta päivää kipeä poikimisen jälkeen ja kun se siitä tokeni, se potki raivokkaasti aina lypsiessä, kunnes tottui toimitukseen. Viime ajat se oli hyvin vaivaton peruslehmä, ja sen sorkatkin hoidettiin joulukuun alussa moitteettomiksi seistä ja kävellä.
-          Mitä sen kanssa tehdään? mies kysyy uudelleen. – Lähtis kai siitä hyvät lihat.
Pelkään, että en osaa, en pysty. Soitan paikalliselle teurastusyritykselle, jossa ollaan niin kiireisiä joulun kanssa, ettei sieltä liikene apua.- Valitan, sanoo yrityksen omistaja, vuoden kiireisin sesonki menossa, kinkkuja tässä jaellaan. Ymmärrän tietysti. Pahoittelen häiriötä ja toivottelen hyvää joulua. Soitan myös eräälle nuorelle miehelle, jonka tiedän olevan metsästysseurassa, tai ainakin luulen niin, mutta hänkään ei osaa sanoa, ketä voisin pyytää auttamaan. Varsinkin tällaisella aikaa, aatonaattona. Kiitän, ja mietin pää savuten, mitä pitäisi tehdä.

-          No,  lopettaa se joka tapauksessa täytyy, juttelemme ja ryhdymme toimeen. Mies hakee pulttipistoolin ja siirrämme lehmän käytävälle. – Voi että, voivottelen ääneen. – Kohta helpottaa, sanon Auroralle ja silmäni kostuvat. Voi että inhoankin näitä tilanteita!! Mies täräyttää tainnuttavan tällin lehmän otsaan ja sen pää putoaa kerrasta. Armelias taintuminen, ajattelen, ja teen sen, mitä pitää. Veri pulppuaa käytävälle tarkistettuani ensin lehmän silmästä, ettei se reagoi kosketukselle. Lehmä korahtaa muutaman kerran, veri syöksyy ulos ja muutaman liikahduksen jälkeen on hiljaista. Sydän lakkasi lyömästä. Auroran elämä on ohi, mutta minun työni vasta alkaa.
Traktori on ajettu lehmää lähimmän oven eteen ulos ja mies selvittelee pitkiä liinoja. – Mistähän tuo olis viisain ottaa kiinni, mies kysyy ja päädymme yrittämään yhtä tapaa. Esikoispoika rientää traktorin rattiin ja peruuttaa hitaasti poispäin ovelta. Lehmä nytkähtelee ja liikkuu kohti ovea. Sen pää taipuu karmiin ja näyttää järkyttävältä, mutta onneksi se ei tunne enää mitään. Nyt sille on ihan sama, miten sitä revitään. Minun tekee silti pahaa, kun niskat rusahtavat hieman lehmän liukuessa ovesta ulos märälle lumelle. – Aika helpostihan tuo tuli, mies toteaa ja kiinnitämme lehmän takajaloista traktorin paalipihtiin.
Kävelen kuin hautajaissaattueessa traktorissa roikkuvan lehmänruhon perässä konehallille, jonka suojiin traktori lehmineen peruutetaan. Mies laskee ruhon sopivalle korkeudelle ja minä valitsen veistä. – Iso vasikka. Tämä on ihan kuin vasikka, iso vasikka, hoen ääneen ja viillän ensimmäisen kerran utareen vierestä. Pian utare jo heiluu minusta katsoen vasemmalla ja tihkuttaa hiljalleen maitoa nurjalta puoleltaan. Irrotan utareen kokonaan ja avaan vatsan.
Vatsanpeitteiden läpi on mentävä varovasti, sillä en tahdo puhkaista pötsiä. Pienen suloisen rasvakerroksen alla pötsi vyöryykin jo minua kohti ja ensimmäisen kerran minua hirvittää todella. – Kyllä se vielä raatokeräilyyn kelpaa, jos et onnistu, kannustaa mies ja minä jatkan. Löydän peräsuolen ja irrotan sen kantimistaan laajasti, saan sen siististi ruhon ulkopuolelle. Pötsi ja muut mahat pullahtavat ulos kuin itsestään ja jäävät roikkumaan ruokatorven varaan. Otan maksan ja leikkaan siitä pois sappirakon. Kylläpäs maksa painaakin!! Ruokatorveen taiteilen narusta moninkertaisen solmun. En tahdo tippaakaan karvaita ruuansulatusnesteitä sotkemaan ruhoa ja lihoja.
Mies työntää sisälmyksiä ulos konehallin lattialta. Katseeni kiinnittyy erääseen pussimaiseen elimeen, jossa on pienen kämmenen kokoisia palleroita. Kohtu! Käännyn sitä kohti ja avaan kudospussit. Nieleskelen itkua, kun kohdusta paljastuu täydellinen, kauniin värinen lehmävasikka, jonka olisi ollut määrä syntyä huhtikuussa. Tämä on teurastuksen pahin vaihe. Syytön, joka ei saanut mahdollisuutta edes syntyä. Asettelen vasikan kauniisti sankon päälle, jossa on jo emän maksa ja munuaiset. Puistelen päältäni pahan mielen ja jatkan.
Nyljen taljaa hiljalleen kintereistä alaspäin. Mies pitää leperettä ja pyytää varomaan sormiaan. Varovasti, varovasti, tarkoitus onkin. Ei tässä hosumalla kannata pilalle mitään pistää. Kun pääsen häntään ja siitä alaspäin, nahka valuu kuin melkein itsestään, kuin takki pois Auroran yltä. Ei lehmä tunnu enää Auroralta, ruokaa se jo nyt tuntuu sydämellenikin olevan ja tahdon vain saada kaiken mahdollisimman siististi tehtyä.
Kolmen tunnin päästä siitä, kun Auroran sydän lakkasi lyömästä, lopetan siihen, kun lehmän pää tipahtaa irti. Olen yltä päältä veressä, hihoista saa puristaa puhdasta verta, samoin lahkeista. Mies nostaa traktorin etukuormaajan niin korkealle kuin pystyy, ja lehmän torso jää roikkumaan konehallin suojiin päiväksi, pariksi. Minusta tuntuu yhtä aikaa pahalta ja hyvältä. On epäreilua, että terve, hyvä lehmä ei saa elää, mutta on äärettömän hyvä, että onnistuin teurastamaan sen: ettei rakkaudella omin käsin kasvatettu lehmä elänyt turhaan, etteivät sen huippulaadukkaat lihat menneet hukkaan – samaan aikaan kun muualla maailmassa nähdään nälkää.
                                                                                       *
Aatonaattona suolistettu ja nyljetty lehmä odottaa paloittelijaansa, vaikka on Joulupäivä. Viivyttelen ja nukun pienet aamupäiväunet aamunavetan jälkeen, ja onnekseni saan apujoukkoja. Apujoukot huolehtivat monista asioista, ja tulevat myös paloitteluun kaveriksi. Pesen suuren, 100 litran korvon kinkunsuolauksen jäljiltä huolella, ja haetutan miehellä kokonaisen filmivanerin niinikään karjakeittiöön kunnolla pestäväksi. Tyhjistä 200 litran öljytynnyreistä teemme jalat, paksusta vanerista pöydän ja filmivanerista puhtaan liukkaan pinnan, jossa voi leikata lihaa. Lehmän ruhon alle virittelen puhtaan pressun, ja vaatteeni ovat juuri pesukoneen kautta kuivausrummusta otetut.  Jälleen sujautan käteni uusiin, puhtaisiin nitriilihanskoihin, niitä on mukana taas laatikollinen siltä varalta, että joudun vaihtamaan.
Aloitan lehmän oikeasta etujalasta. Sorkat ja sääret polviin asti olen poistanut jo toissapäivänä, mutta nyt alkaa lihanleikkaus ja ruhon paloittelu. En ole tehnyt tätä koskaan lehmälle, vasikoita olen teurastanut useita kymmeniä, samoin muutamia lampaita ja vuohia. Niitä en ole koskaan niin oikeaoppisesti edes yrittänyt paloitella, koskapa olen syöttänyt ne lihat ja luut koirille. Huokaisen ja vitsailen jotain apujoukoilleni ja alan veistää. Saan jalan irti ”olkapäästä”, lapaluu jää vielä kiinni, mutta komeita lihoja jo tästäkin saa irti. Laitamme jauhelihaksi tarkoitetut lihapalat korvoon ja jatkan osien irrottelua.
Vasen jalka, kupeilta kalvojen peittämiä lihasuikaleita, jotka heitän suosiolla koirille menevään kasaan. Kylkiluiden kohdalla mietityttää, miten saan ne irti ja mies kiikuttaa sahaa ja kirvestä, jotka minä pakotan pesemään vahvoilla pesuaineilla. Lopulta päädyn vetämään teurastusveitsellä kylkiluut irti toisistaan ja vääntämään ne vain sitten pois paikaltaan. Minulle tulee hiki, vaikka ulkona myllertää melkoinen tuuli ja räntäsade. Kehitän tekniikan, irrotan kylkiluun toisensa jälkeen ja apujoukot taiteilevat niistä lihat irti. Käytän kirvestä lopulta vain katkaistakseni selkärangan, kun kaikki syötäväksi kelpaava liha on veistelty pois.
Kun minulla on jäljellä vain lanne sekä paistit, otan kännykälläni kuvan ja huokaan. Miten ihmeessä minä saatan tämän osata? Olen kadottanut ajan ja paikan tajun, ja laulan täysillä radiosta tulvivien joululaulujen mukana. Lempijoululauluni ”Näin sydämeeni Joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen” soi monta kertaa. Laulan kovaa ja korkealta – kun olen nyt jo yksin apujoukkojen lähdettyä vastaanottamaan vieraita  - ja seuraan paistilihasten kaaria. – Ei näistä syömäkelvottomia tule, jos en osaakaan leikata oikeista kohdista, sanoin miehelle, mutta kun kääntelen paisteja ja fileitä myöhemmin filmivaneripöydälläni, ihmettelen niiden näyttävän täsmälleen samanmuotoisilta kuin aiemmin palautuksena teurastamoltakin tilatut. Osasinko minä leikata paistit??
Tiedän kuulostavani omahyväiseltä, kun soitan miehelle, että tulisi laskemaan etukuormaajan alemmas, jotta saisin silpoa loputkin. Osaisin myös itse laskea sen,  mutta en viitsi kosketella puhtailla hanskoillani mitään likaista. Kädet ovat sen verran kohmeessa, ettei hanskanvaihtokaan houkuttele. Kahdeksan tunnin työrupeaman jälkeen vedän pressun traktorin edestä sivuun, lastaan pussitetut paistit ja fileet sekä korvollisen jauhelihaksi tulevaa esikoiseni kanssa mönkijän peräkärriin, irrotan lehmän päästä korvamerkit ja suljen konehallin suuren liukuoven suojaamaan vielä koiria varten jätettyjä teurasroippeita ja luita.

Mies kävelee perässäni ja sanoo: - Täyden kympin suoritus!” Katson häntä pitkään ja sanon: ”Antaisit edes kaks kymppiä!”
Aamulla koko kroppani on aivan jumissa.
                                                                                       *
Tapaninpäivän iltana 100 litran korvollinen lihaa on jauhettu. En saanut mistään teollisuuslihamyllyä, joten laitoin kaiken toivoni yksityiskeittiöihin tarkoitettuun Braun-lihamyllyyni. Braun ei pettänyt, sillä sain kuin sainkin jauhettua kaikki! Vasta kun jauhoin koirille viimeisiä jauhelihan seasta pois leikkelemiäni rasvoja ja jänteitä, kone sanoi sopimuksen irti kun siipiterä hajosi kolmeen osaan. Se on kuitenkin korvattavissa oleva varaosa, joten ei hätää, yhteistyömme voi jatkua vielä!
                                                                                       *
Tiedän, että Sinä lukijani ajattelet varmasti monenmoisia ajatuksia tästä kaikesta. Voit pitää minua kylmänä ja tunteettomana ihmisenä, kun ylipäätään pystyin  kokeilemaan moista. Saatat pitää minua raakana, kun en itkenyt, parkunut ja kyyristynyt toimettomaksi noinkin raa’an tehtävän edessä. Voit kuvitella mielessäsi hirviön, kun lauluja lauleskellen vuoleskelin eläimestä perheelle ruokaa.
Lapsena kieltäydyin syömästä mummolan hiehoa, omaa nimikkovasikkaani Senniä. Ajatus tuntui minusta vastenmielisimmältä koko maailmassa: kuin olisi syönyt parhaan kaverinsa. Senniä minulle kuitenkin syötettiin, sillä lapsenmieli ei jaksanut valvoa kaikkia jauhelihakastikkeita tai paisteja, ja Sennin teurastamisen tuska katosi pian. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tärkeämmäksi minulle on tullut se, että tiedän, mitä syön. Ja silloin, kun ruoka tulee eläimestä, minulle on entistä tärkeämpää tietää, millaisen elämän eläin on elänyt.
Aurora syntyi kirjaimellisesti syliini, se kasvoi ruokkimanani, pitelin sen häntää, kun sitä siemennettiin ensimmäisen kerran. Olin sen vieressä ja autoin sen vasikkaa maailmaan kun se synnytti, ja lypsin sitä ensimmäisen kerran. Lypsin sitä kaikki ne kerrat, jolloin se potki kuin piru olisi ollut irti, lypsin sitä kun se oppi olemaan luottavainen ja rauhallinen. Silitin sitä, kun tainnuttava ase läsähti sen otsaan ja olin rauhallisesti sen vieressä, kun sen sydän lakkasi lyömästä.
Sillä oli nimi, sillä on historia. Sen ei tarvinnut lähteä koskaan kotoa eikä sen tarvinnut elää elämäänsä turhaan. Sen muisto olisi häväisty, jos se olisi laitettu suurriskisen teurasjätteen tuhoamislaitokseen. Aurora ei ollut riski. Aurora oli lähiruokaa parhaimmillaan: ensin maitona, nyt lihana.
Eläköön lehmä! Eläköön uudenoppiminen ja ennakkoluulottomuus! En tunne olevani enää se kirkonkyläläinen opettajien lapsi. Olen Maatilan Emäntä ja erittäin ylpeä siitä, mitä olen elämässäni oppinut!

tiistai 4. lokakuuta 2011

Eliksiiriä!

Eilen olin tallihommissa, kun Josefiina Iso-niminen kuttu juoksi luokseni ja takaisin vuohitalliin... ja takaisin luokseni. Ensin en ymmärtänyt asiaa, sillä Josefiina on oikea guru karkailemaan, ja oli sinäkin päivänä jo karannut kerran. Kuitenkin sillä tuntui olevan painokasta asiaa, sillä se käyttäytyi poikkeavasti.

Sitten kuulin sen: "Määäääääääääääääääääääärrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrräääääääääääääyyyyyyyyyyyyy", karmean pahalla äänellä määkäistyn vuohenhuudon. Kohta toisen, kolmannen. Arvasin: kätilöähän se Josefiina oli tullut hakemaan ja karsinassaan Katariina Suuri rääkyi supistusten tahtiin.

Vuohi, jos kuka, on dramaattinen synnyttäjä. Katariinalla ei tosiaankaan ollut mitään hätää. Kun pääsin sen luo, vedet olivat menneet, ja kili oli jo näkyvissä. Pää ja jalat sojottivat Katariinan perästä ja Katariina vaan huusi ponnistellessaan. Olisi äkkiä voinut luulla, että jotain on pahemminkin pielessä, mutta kun tartuin kahdella sormella kilin jalkoihin, se luiskahti ulos ja alkoi ravistella päätään. Rääkyvä mäkätyskin hiljeni ja Katariina keskittyi nuolemaan jälkikasvuaan.

Hänen korkeutensa: Anastasia Pieni e. Katariina Suuri ja i. Raa-raa-rasputin

 Katariina Suuri, joka oikeastaan ei ole edes kovin suuri - ehkä egoltaan vain ;)

Väsy tuli.

 Iloa ja valoa ja eliksiiriä, vuohenmaitoa. Ihan parasta maitoa ikinä.

Minä olen vuohi-ihminen. Ensimmäinen vuoheni oli Tiuku, ja se tuli minulle syksyllä 1994. Tiuku synnytti Helinän 14.4.1995, mutta sitä ennen sen kaveriksi tuli Minttu, ja meillä vieraili Roope-pukki. Minttu teki  kaksospukit Jalon ja Patrikin 16.4.1995 ja samana keväänä meille muutti tammikuussa poikinut Miina ja sen Madonna-kili. Parhaimmillaan - tai pahimmillaan - minulla oli lypsyssä vuohia 3 ja yhteensä vuohia 12, kun ystävältäni muutti vanha Emma ja sen kilit Peppi ja Muusa. Myös Mintun entinen kaveri Veera - joka meillä muuttui nimeltään Viiruksi - muutti meille. Niille hankin pukin: valkoisen nupon Kullervon, joka oli todella arka ja tuoksui tujakasti pukille :)

Elämäntilanne muuttui, ja myin Miinan ja muut rakkaat. Miinan tarina jatkui eräällä tutulla ja sieltä sitten sain elämäntilanteeni parannuttua taas vuohille sopivaksi kaksi kiliä, Alisan ( Miinan tytär ) ja Aadan. Kuttutytöt menivät sitten astutettavaksi Miinan uuteen kotiin ja tiineenä sieltä tuli takaisin vain Alisa, joka synnytti kilit Missin ja Visan. Visa leikattiin ja se eleli pikkupukkina kasvaen hurrrrrjan kokoiseksi. Myöhemmin kuulin, että sen tarina oli uudessa kodissa muuttunut niin, että se oli kuulemma tullut pukkina vihaiseksi ja pitänyt kastroida - HAH, kun sarvet sillä olivat kuin kutulla eikä vihaisuudesta koskaan tietoakaan :D

Meillä vaikutti myös Ressu-pukki, joka oli lopetusuhan alta meille tullut, astui Alisan ja sai aikaan kahdetkin pikkukilit, jotka muuttivat uusiin koteihin. Yritin taas luopua vuohista ja myin Alisan ja muut. Myöhemmin kuitenkin ne kävelivät taas elämääni ja niiden jälkeläisiä piti hankkia taas takaisin. PITI!! Taru oli suoraan Alisan tytär ( ja Alisa muuten suoraan tuolla aiemmin mainitun Patrikin tytär - Jalo kastroitiin jo pienenä ) ja Loru Alisan ja Ressun tyttärentytär. Taru ja Loru saivat kaverikseen ystävältäni Herra Hurmuri-pukin, joka myytiin sen tytärten tultua sukukypsiksi. Nyt tyttäristä Hertta elelee vielä ystäväperheessämme, oma Millimme teurastettiin sydän surua itkien keväällä - kun navettamme tilat näyttivät, että vuohille ei ole enää tilaa. Myös Tarun lopetutin miehelläni itkien ja parkuen...

Meillä ei ollut keväällä enää vuohia, sillä olin myynyt Herra Hurmurin, sekä Tarun ja Lorun aikaisemmat kilit, ja teurastanut Tarun ja Lorun ( koirille ruuaksi - luonnollista, vaikka niin karmealta kuulostaakin! ) ja myynyt aiemmin ystävältäni ostamat Josefiinan ja Katariinankin.

Kuitenkin, kuten totesin: vuohet ovat kuin bumerangi, sillä Josefiinan ja Katariinan ostaneen ihmisen elämäntilanne muuttui ja vuohet tulivat takaisin. Mukanaan niillä oli pikkupukki Raa-raa-rasputin, josta tuli nyt siis Anastasia Pienelle isä. Josefiina pysyttelee toistaiseksi vain tätivuohena, sillä ainakaan sen utare ei anna merkkejä tulevasta synnytyksestä lähiaikoina. Onpahan Rasputinilla sitten kaveri, kun Katariina hoivailee Anastasiaa muualla ( Josefiinan alettua puskemaan pientä - ehkä se ei omannäköisestään kilpailijasuloisuudesta oikein tykännyt? ).

Tämmöinen tarina, elämä vuohieni kanssa. Päässä muistissa kaikki tämä. Muistoissa monet rakkaat!

maanantai 19. syyskuuta 2011

Onni on hyvä kasvattaja!

Olen aina ollut sitä mieltä, että kasvattaja tulee valita huolella. Kaikkea pitää voida kysyä ja kasvattajan tietojen todenperäisyyttä tulee voida tarkastella yleisten normien mukaisesti. Kasvattajan kanssa tulee pystyä puhumaan, kysymään kaikkea ja paras kasvattaja sanookin, että tyhmiä kysymyksiä ei olekaan. Aina on parempi kysyä kuin katua jälkeenpäin tehtyjä virheitä, jotka olisi voinut välttää kysymällä etukäteen. Vaikka tuntuisi tyhmältä.

Kasvattajan luona tulisi voida vierailla, eikä ottaa pelkästään vastaan kasvattajan tarjousta tulla tuomaan uusi perheenjäsen puolimatkaan tai kotiin. Toki joskus se maailman paras kasvattaja tahtoo nähdä sinun kotisi, ja se hänelle suotakoon, mutta jos et pääse tutustumaan tulevan lemmikkisi kasvuoloihin, vaikka tarjoudut, olisi syytä hälytyskellojen alkaa kilkahdella...

Kun olet ottamassa pitkäikäistä lemmikkiä ( ja kaikki, jotka elävät pitempään kuin viikon, luetaan pitkäikäisiin! Niihin on sitouduttava, vaikka tahtoisit lemmikiksi pienimmän hiiren! ), on sinun otettava tarkoin selvää, miten sitä hoidetaan, ruokitaan ja käsitellään - ja millaiset olosuhteet se tarvitsee... ja voitko ne tarjota!

On onni, kun hyvä kasvattaja löytyy. On onni, kun voi tavata tulevan lemmikin isän:


Arthur - isä nelivarvas.

ja äidin, joka on syönyt juuri akvaariokasveja ja naama on vihreä kuin avaruuden oliolla: 

 Steppi - äiti nelivarvas.

Nuoria omakasvatteja ja yksi nuori pelastettu ( jonka kilpi oli jo heti "väärännäköinen", kun oli syönyt ennen pelastamistaan väärää ruokaa... )

 En muista näiden ihanuuksien nimiä... olisiko se pelastettu nuori ollut Pikku Myy?

Surullinen osasto - tosin ihanaa, että elävät nyt vihdoin kilpikonnanarvoista elämää, saavat oikeaa ruokaa, lajitovereita ja kunnon alustan - pelastettujen koti:

 Kilven kuuluisi olla tasainen päältä, ei "kuviot" koholla ja erottautuneina...

Jännittävin osasto: VAUVALA... Siellä jotkut kaksi ovat ne meidän vauvat!!

 Jerika-rakas.

 Sisko... Mia?

Äiti-Steppin ja sen kaverin koti.

Iza-rakas omassa kotiterrassa. Vertailuna tulitikkulaatikko! 

Että sellainen tarina tälläkertaa. :) Kilpikonnasta ( kuten niin monesta eläimestä ) olen haaveillut teini-ikäisestä saakka. Nyt olen niin onnellinen Jerikasta ja Izasta, ja niiden kasvattajasta Gunveigista ja hänen tyttärestään Jennystä, joiden kanssa on ollut helppo vaihtaa viestejä ja tiedän, että voi jatkossakin kysyä kaikkea mitä mieleen tulee, että voisin tarjota näille ihanille pikkukilppareille niiden arvoisen elämän. Voisin vain tuijottaa niitä ja huokailla!! Ruokakin jo maistui piiiiiiiiiiitkän kotimatkan jälkeen tänään päivällä, terraa on tutkittu ahkerasti ja kaivauduttu milloin mihinkin nukkumaan. Suloisia! Minulle kerrottiin, että voisin tinkiä hinnasta, jos ostan kaksi, mutta en halunnut, sillä tahdon maksaa kasvattajan pyytämän hinnan, kun pääsin näkemään, miten hienosti ja rakkaudella konnia hoidetaan, miten hyvin niiden tarpeet otetaan huomioon ja miten upeasti hoidettua kaikki on. 

KIITOS!

Viikonloppuun mahtui myös Eliittinäyttelyä, jossa Liberty oli luokkansa toinen, ja tuomari kutsui sen vielä best in show-kehään, jossa se valittiin BIS III-sijalle jaettuna toisen hienon oriin Kaunisrannan Harry Potterin kanssa. Tuomari vielä tuli minua jututtamaan ja kertoi, miten hieno Liberty on ja että hän tykkää sen ilmeestä ja olemuksesta. Sitä hän sanoi, että se ei esitä itseään ihan niin vapaasti kuin hän toivoisi, mutta kun kerroimme sen juosseen ravikilpailuissa tämän koko menneen kesän, tuomari sanoi sen "kireyden" johtuvan selvästikin siitä. Kun raviponi oppii menemään lujaa ja antamaan kaikkensa vasta kovaa juostessaan, sen "näyttelyravi" kärsii. Mutta hieno poni jokatapauksessa ja hyvin pärjäsi Eliittinäyttelyssä, jossa kaikki ponit olivat upeita ja hyvin palkittuja! Oma rakas kasvattini Pikkuvirran Aamutar oli myös kutsuttu ja oli omassa luokassaan kolmas. Sijoitus on huikea niin huippulaatuisten kolmivuotiaiden seurassa!

Kiitos hienon Eliittinäyttelyn järjestäjille, tuomarille, kaikille näytteilleasettajille - aivan upeita poneja!! - ja yleisölle. Erityiskiitos Rogerille minun ja Tainan ponien esittämisestä! Hienosti tehty taas kerran!!! Kaikki meni hienosti ja ilmapiiri oli mitä mahtavin! Sini-tyttäreni oli mukana ja otti kuvia:


Pikkuvirran Aamutar

"Kilpasiskot", vasemmanpuoleinen sijoittui toiseksi, Aamu kolmanneksi.

 Aamujen aamu ;)

 Rouva - Rowy v.d. Wildenkamp - Tainan hieno tamma oli kolmas luokassaan.

Liberty 

Liberty-rakas ja upea A.S. Namorado, joka voitti luokan ja koko näyttelyn!!

  Tiukka kurvi ;)

Hienosti <3
Tässä kuvassa onnellinen puolikkaan omistaja hehkuu ja sädehtii pokaali ja ruusuke kädessä, 
mutta valokuvaajatyttäreni ei halunnut kuvata sitä hupsua ilmettä ;)
Kiitos ja Onnea myös Taina, Sinulle!

tiistai 6. syyskuuta 2011

Ei niin laiska miltä näyttää ;)

Kiitos rakkaat ystävät ja vieraammatkin blogin lukijat. Mieltäni on lämmittänyt suuresti, että bloginpäivitystä on kaipailtu. On mukavaa huomata, että tekstini lentää myös teidän tajuntaanne ja kuvat, jotka minua täällä päivittäin livenä ilahduttavat, ovat myös teistä mukavia katsella. Kiitos ja kumarrus.

Meillä on tapahtunut tänä kesänä paljon. Kuten jo blogissani kerroin, kävin kääntyilemässä sairaalasängyssä yhdeksän yön ja päivän verran, poskiontelo-operaatiossa sen jälkeen, kun silmääni oudosti vaivannut turvotus ja tuska selvisi kroonistuneen poskiontelotulehduksen aiheuttamaksi paiseeksi silmänpohjassa, kahta bakteeria ja sientä kasvaneeksi moskaksi, joka saatiin kunnolla pois vasta leikkauksessa ja sen jälkeen tehdyissä parissa huuhtelussa.

Sen jälkeen vietimme päivän Vasikkasavuilla ja samana päivänä saimme sveitsiläisen vieraan Nadian meille IFYEN ja 4H:n kautta vaihdokiksemme. Nadia vietti perheessämme perheenjäsenenä 3 viikkoa, ja olemme nähneet muutamia kertoja vielä hänen siirryttyä uuteen isäntäperheeseensä Iisalmeen. Tykästyimme kaikki iloiseen ja avoimeen nuoreen naiseen ja nykyiset yhteydenottomme facebookissa alkavatkin usein sanoilla: "Miss You!!"

Meidän lapset - our kids - elokuussa 2011
vasemmalta Olli ( ylh. ), Sini, Nadia, Meri, Jori ( oikealla )
sekä Lumi mopon kyydissä ja Ossi muuten vaan seisomassa.

 Ilpo-karitsa oli meillä mukana Vasikkasavuilla - 
mutta elokuun puolessa välissä sen elämänlanka paloi loppuun.

Ilpo sairastui. Ensimmäinen oire sen sairaudesta oli sen erikoinen mäkättämisääni. Aivan kuin olisi pilli pistetty sille suuhun, jonka läpi se määki :( Sitten alkoi ripuli, joka aiheutti monenlaista kurjaa, vaikka saimmekin ulosteen kiinteytymään. Parissa päivässä, eläinlääkärinkin ohjeista huolimatta, Ilpon elämänlanka katkesi ja Ilpo nukkui rauhallisesti pois meillä sisällä. Itse olin tuolloin ainoalla omalla lomallani ( 3 vrk ), mutta kotiväki ja turvaverkko hoiteli täällä hommat sydänlämpöisesti. Olemme kiitollisia Ilpolle - ja Jennille, jolta Ilpon saimme - kaikesta siitä rakkaudesta ja ilosta, jota Ilpo meillä ja mm. Vasikkasavuilla ympärilleen loi. Ilpo oli emonsa hylkäämä karitsa, jonka elämänlanka oli tavallista ohuempi. Ilpohan ei edes kasvanut normaaliin tahtiin, vielä kuollessaankin se oli lähes vastasyntyneen karitsan kokoinen, vaikkakin vankempi.

Ilpon hauta ja karitsa-muistomerkki.
Ilpo toukokuu - elokuu 2011

Jossain tuolla sateenkaaren takana on maa, 
jossa pienenpienet karitsatkin saavat laiduntaa. 
Siellä eivät huolet paina, hyvä siell' on olla aina. 
Koskaan ei voi siellä tuska koskettaa. 
Täällä haikein mielin sua muistellaan.

* * * * *

Sulolla kävi tyttöystävä - kaveripohjalta vain, koska Typy on virallista linjaa.

 Leikittiin ja hammasteltiin!

"Seurataan tuota isoa!"

Kiitos Jaanalle äiteineen sekä Otsolle ja Typylle vierailusta!! Tervetuloa uudestaankin!

Meillä aloitti meidän kaikkien töiden pelastus, 4H:n lastenhoitaja viitenä päivänä viikossa. Katriina on kultainen nuori nainen, josta tulee vielä aikanaan yksi maailman parhaista kätilöistä. Nyt hän viettää välivuotta opiskeluista ennen kätilöopintojen alkamista meillä hoitaen meidän kolmea pienintä täällä meillä kotona. Minäkin olen saanut huomata, että en ole ihan niin laiska, kuin itsekin luulin, sillä nyt kahtena päivänä olen saanut tehtyä asioita, ihan oikeita TÖITÄ, enemmän kuin varmaan viimeiseen kahteen viikkoon yhteensä. Nyt on jo hetki aikaa tälle blogillekin ihan näin päiväsaikaan ;)
Tänään aamulla aloitin poniaitauksen teolla. Tein varsallisille tammoille jälkikasvuineen ehkäpä noin hehtaarin kokoisen aidan rehupellolle. Nyt riittää ruokaa jos riittää hyviä ilmoja! Aidanteon jälkeen valjastin kameran ja otin muutamia räpsäyksiä:

Pikkuvirran Dirana ei malttaisi nousta auringosta :)

Eikä Pikkuvirran Druwez sen verroin...
Silmät painuu kiinni <3 Uuwe <3

 Rosmariini miettii, voisko tuonne uuden laitumen puolelle mennä ;)

Pikkuvirran Dalanar kääntyy "entiseltä portilta" takaisin vanhalle laitumelle. 
Voiko tästä päätellä, ettei siitä tule helposti karkuria, kun ei uskalla avatustakaan yksin mennä ;)

 Mitähän se Rosi huomasi?

Ääh, ei se ollutkaan mitään ( taustalla Pikkuvirran Danella )
Ota vaan niitä kuvias - eläkä ota, vaan RAPSUTA!!
Ja kun Rosi sanoo, se ei ole kysymys, vaan käsky :D

Rapsuttaako siellä joku, kysyy Dina ( Dirana )

Ruunikko ja ruunikko - veli Druwez ja sen sisko Danella, sukua isän puolelta :)

Sisko Pikkuvirran Danella esiintyy :)

 Rosmariini kuuntelee, kun taskussani soi kännykkä :)
 Kiitos Sara, kun soitit, tuli hyvä kuva!!

 
Oottakaa minua!!! huutelee Dalanar 
ja päätti viimein astua "näkymättömän" langan yli
uudelle laitumelle!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kesä ei ole vielä ohi, kaikki eläimet ovat laitumilla, tallin perusteellinen siivous ( on vuorossa seuraavaksi ) tekemättä, elämää on elämättä. Toivottavasti tässä oli jotain bloginälkäisille. Kiitos kun kaipasitte, nyt menen kahville ja sitten lähden tapaamaan kasvattiani Pikkuvirran Bardia ajo-opetuksen merkeissä!

torstai 28. heinäkuuta 2011

Asiallinen nainen :)

Tämänpäiväisen sairaalakäynnin pelasti, kun luin omia papereitani seuraavaa tutkimusta odotellessa ja löysin sieltä tämän:

Asiallinen nainen.

Ettäs sitten tiedätte! Jos on epäilyksiä, ei kannata niitä sen enempää miettiä, sillä Kuopion Yliopistollisessa Sairaalassa on todettu, että olen asiallinen nainen :D 

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Matka äidiksi

Minun matkani äidiksi on ollut helppo, luonnollinen. Näin voisi sanoa. Olen toivonut vauvaa, tullut raskaaksi ja odottanut, kärsinyt joistakin raskausajan vaivoista ja synnyttänyt. Saanut lapsen. Kuusi kertaa, melkein hävettävän helposti.

Yhden kerran toivottu raskaus tuntui alusta asti toivottomalta. Sanoin miehelleni minusta tuntuvan, että emme saa tätä lasta, vaikka kaiken piti olla kunnossa. Verenvuodon alkaessa tiesin heti pelin menetetyksi ja sitä lasta emme saaneetkaan. Mutta sen jälkeen saimme vielä viisi.

Tiesin jo nuorena, ihan lapsena, että tahdon omia lapsia. Leikin nukeilla pitkään, ajatusleikittelin lapsiajatusta, ompelin yläasteikäisenä vauvanvaatteita. Tiesin myös, että halusin lemmikin, paljon lemmikkejä, eläimiä, elämää eläinten kanssa, työtä eläinten kanssa. Kaikkea. Halusin myös tuntea, tietää ja kokea, oppia ymmärtämään, myötäelämään, näkemään.

Matkani äidiksi on ollut helppo, luonnollinen - tai no, biologinen. Helppouteen ja luonnollisuuteen on kätkeytynyt iso kirjo ajatuksia. Haparointia ja varmuutta, tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä, riittämättömyyden tunteita, kaikkivoipaisuutta. Luulisi, ettei äidiksi kasvamisen kipu ole minua koskettanut, sillä olen saanut viidessätoista vuodessa kuusi lasta. Enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut edes toivoa.

Sattumalta ajauduin joitakin vuosia sitten lukijaksi Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka-blogiin ja koukutuin heti. Toivoin monien muiden joukossa, että matka etenee onnelliseen äitiyteen ja että blogi ilmestyy kirjana. Sain kirjan käsiini eilen ja liikutuin jo kirjan kantta katsellessani. Etsin äkkiä etulehdeltä kuvan, jossa Anna on tyttärensä kanssa. Tytär hymyilee kuvassa ja äiti katsoo lastaan niinkuin vain äiti voi, hymy ulottuu korviin, sädehtii ja vie valon sydämeen asti. Luulen, että tiedän jotain siitä, mitä Anna tuntee katsellessaan tytärtään noin.

Avaan kirjan ja näen omistuskirjoituksen. Vienalle. Liikutus vaanii silmien takana, vaikka en saisi itkeä - poskionteloni leikattiin eilen pitkittyneen tulehduksen vuoksi, olen juuri tullut kotiin ja kaikki päässä on hellää, pienikin paine tuntuu räjähdyttävältä. Käännän sivua ja räpyttelen tunteen pois. Heittäydyn. Kainaloon kipuaa yksi omistani, sitten toinen. Painaa päänsä ihan lähelle ja sanoo: "Äiti, minulla oli sinua kova ikävä." Toisella ei ole vielä edes sanoja, mutta jotain painokasta hänkin kertoo. Ja kikattaa onnesta, kun äiti on tullut kotiin vietettyään viikon sairaalassa.

Istun lasteni kanssa sohvalla ja luen. Turvaverkko huolehtii vielä lasten rutiineista ja tarpeista, sillä minä en saa nostella, touhuta. En pysty laskemaan kirjaa käsistäni, vaikka olenhan minä nämä sanat jo periaatteessa lukenut! Montakin kertaa, blogista. Vertaan päiväkirjamerkintöjä omaan elämääni ja yritän muistella, mitä milloinkin ehkä tunsin. Elän täysillä Annan tunteita ja melkein vastaan ääneen: Juuri noin tunsin, kun odotin tulevani raskaaksi!! Sitten melkein häpeän - se kävi minulta kuitenkin niin helposti, enkä joutunut puntaroimaan kaikkea noin paljon, pitkään ja kipeästi.

Jatkan, kääntelen sivuja ja omat lapsuusmuistoni - olemme kai samanikäisiä? - vaeltavat mukana. Koen lukiessani omituista yhteyttä, melkein kuin keskustelisin Annan kanssa. Niin erilaista, kuitenkin niin samanlaista. Nauran Annan lapsuusmuistoille, jotka tipahtelevat mieleen matkalla äitiyteen ja muistan samalla monta omaani.

Nyt, kun tiedän, miten onnellisesti kirjassa käy, en itke niin kuumia kyyneleitä kuin aikanaan blogimerkintöjä lukiessa, kun Annaa turhauttaa kaiken hitaus. Silti rintaa kivistää, kun Anna kertoo rehellisesti ja kaunistelematta ihmisten ajattelemattomista sanoista, toivon ja epätoivon vaihtelusta, odotuksesta. Vauvan kaipuusta. Riemuitsen kirjaa lukiessa yhtä paljon kuin aikanaan blogimerkinnän huomattuani, että lapsi on nyt annettu, luvattu: Annasta on tullut äiti ja hänen puolisostaan isä!

Hymyilen kyyneleet poskillani, kun luen hakumatkasta, jännityksestä ja matkarattaista. Kuvittelen mielessäni - oman puolitoistavuotiaan tyttäreni painautuessa minua vasten - kuinka tytär on saatu syliin ensimmäisen kerran ja kuinka Anna kertoo hänen nauraneen ääneen. Ihmetyksissäni luen, tunnen hengittävänikin eri tavalla. Hyvin yksinkertaisia, koukeroimattomia lauseita toisensa perään, niin suoraa, niin intiimiä. Tunnen päässeeni mukaan erityisiin hetkiin.

Kun illalla laitan kirjan pois luettuani viimeiset sivut hampaita pestessäni, tunnen iloa ja kiitollisuutta. Olen kiitollinen Annalle, että hän kirjoitti tämän kirjan. Omasta mielestäni olen aina ollut suvaitsevainen ja pitänyt adoptiota ihan samanlaisena vanhemmuuden muotona kuin biologistakin vanhemmuutta. Tämä kirja kuitenkin antoi näille ajatuksilleni syvemmän kaiun, todellisen tiedon ja ymmärryksen siitä, että adoptiomatka on odotus ihan yhtälailla kuin raskauskin. Lapsi saa alkunsa munasolusta ja siittiöstä, kasvaa  kohdussa ja syntyy, se on selvä asia. Ihan täysiä Äitejä kuitenkin tehdään monin eri tavoin: elämällä oma elämä lapsuudesta asti sitä itselle tarkoitettua polkua pitkin, ajattelemalla asioita, miettimällä, hengittämällä, kipuilemalla -  ja ennenkaikkea haluamalla olla jollekin se: Äiti!

Kiitos, Anna, että kirjoitit. Päästit minut todella lähelle. Toivon kaikkea hyvää äitiydellesi, puolisosi isyydelle ja tyttärellenne - koko elämällenne.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Minusta on tullut lukija...

Avaan blogin, tämän oman, jo varmaan kymmenettä kertaa. Tuijotan Sulon kuvia ja mietin, miten siellä pienelle koiralle riittää ymmärrystä ja tekemistä, kun itse olen täällä.

Nieleskelen kyyneleitä katsoessani varsojen ja niiden emien kesäriemua, ja mietin, miltä Rosmariini nyt näyttää, kun on päiviä mennyt sen näkemisestä. Onkohan niillä hyvä olla?

Millainen keli siellä edes on. Ikkunoita ei saa avata ilmastoinnin takia, ja sälekaihtimien välistä näen välillä aurinkoa, ja välillä kerrostalon välistä pilkahtavan taivaan näen täyttyvän pilvistä.

Lapsuusmuistot itkettävät ja luen niitä uudelleen ja uudelleen. Mitenkähän ne soluttavat neljännekset, joista mies kertoi. Kutsuikohan hän niille eläinlääkärin?

Uudet kukot, horniolaiset nuorikot Koivunen ja Kuusinen ehtivät onneksi jo tottua hyvin uusiin kanoihinsa ennen tänne joutumistani, mutta mitenkähän muut kanat voivat - onnistuiko joku hautomaan lisätipuja, kun niille kanalasta eroon otetuille kävi niin kehnosti, että hävisivät ( tai joku söi! ), onkohan kana pysynyt kanalassa, ja menikö se yrittämään niitä munia vielä hautomaan? Onkohan munat kerätty pois, pitääpä muistaa kysyä.

En muista sanoa kaikkea, en puoliakaan täältä. En edes tiedä, mitä kaikkea päivän mittaan siinä teen, havainnoin, ja katson. En kykene järkevästi luettelemaan, missä järjestyksessä mitäkin, miten kaikesta selviää, kun se on vain niin sitä elämää, joka henkäyksellä ja tarpeen vaatiessa.

Lapsia on kova ikävä, eivät nuo edes puhelimessa suostu puhumaan. Esikoisen kanssa facebookissa sentään, ja vastuuntuntoisesti hän onkin siellä kaiken hoitanut, parhaansa mukaan ja varmasti hyvin. Mutta silti minä en tiedä, kun tosiaan kaikkea en edes osaa kertoa, miten, miksi ja milloin. Kuopus saa raivareita kuulemma, ja niitäkin on kova ikävä.

Vuodenaika on menettänyt merkityksensä. Kanttarelliaika, kuulemma, mutta minulla on tunnistamaton sieni kahden bakteerin kanssa silmää asuttamassa. Huono olo, kipulääkkeitä, avaavaa lääkettä, suihkeita, tippoja, kortisonia, antibioottia. Selkäkin jo valittaa, kun vaan makaan, istun tai vähän kävelen. Vatsa ei toimi ja ruoka ei maistu. Valivalivalivali. Silti kaikki on miljoona kertaa paremmin kuin asioitaan voihkivalla huonekaverilla.

Pakkoloma. Ihan on kyllä väärään aikaan. Senkin elämä. Anna minun elää.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Olipa kerran

pieni ihminen, joka meni ja rakastui elämiin. Kaikenlaisiin, kaikenkokoisiin, kaikenkarvaisiin eläimiin. Pieni ihminen kasvoi suureksi ja sitten vielä vähän suuremmaksi ja sai ympärilleen kaikenkarvaisia, joista tuli Rakkaita Ystäviä. Jotkut Rakkaat kaikenkarvaiset vain kävivät isoksi kasvaneen ihmisen ympärillä, muuttivat omiin koteihinsa saamaan uusia rakkaita ystäviä ihmisistä, jotka niitä suuresti rakastivat. Jotkut kuitenkin tulivat jäädäkseen...

Olipa kerran tarina Somasta lapinkoiranartusta, joka oli kohtalonomaisesti löytänyt tiensä erääseen perheeseen ja tullut Tärkeäksi, tehnyt suloiset pennut ja odotti toisia, odotti onnellisena, kunnes onni kääntyi. Soma joutui pakkaamaan laukkunsa ja jättämään rakkaat ystävänsä. Soma kuitenkin puhalsi annoksen elämäniloa ja elämänvoimaa seitsämään pentuunsa, jotka jatkoivat elämää pontevina varaemojen hoivissa.

Sulo 1 viikkoa ( 518g )

 Sulo 2 viikkoa ( 1020g ja valloittavan kaunis naama )


2 viikkoa...

 3 viikkoa ja "iso poika jo".

 Suloooooooooooooo... 3 viikkoa!

4 viikkoa - ulkoillaan jo...

Hei me lennetään ;)

 Matkalaukkupentue... ( 4 viikkoa )


5 viikkoa


7 viikkoa ja vuohen lantio :p


Soman pentujen tarina jatkui niin, että ne vahvistuivat, hurmasivat kukin oman ihmisensä jo puhelimessa ja olivat lähdössä pois. Kaikki saivat itselleen oman sydämen, jonka suojaan käpertyä, jossa paistatella rakkauden lämmössä. Isoksi kasvanut pieni ihminen oli myös rakastunut tietämättään, tahtomattaan ja melkein jätti ymmärtämättä sen, mitä oli tarkoitettu. Isoksi kasvanut lypsi lehmiä ja mietti miettimistään, kunnes kuuli radiosta sen laulun.


 "...Olen odottanut sua
Juuri näin, piti tapahtua
Sulje silmäsi, nyt se alkaa
Uskotko uniin, vai sattumaan?


Tiesin, sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut.
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan.


Joko tunnet jyrkänteen
Älä pelkää, yhdessä mennään.
Näin me syöksytään, on pakko huutaa
Kädet ilmaan, antaudutaan!


Tiesin, sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut.
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan.


Hölmö, et ymmärrä mitä teet
Hullu, vain hullu kohtaloaan pakenee
Nyt kuuntele kun aallotkin anelee
Hei, ethän mee!!


Hei, ethän mee!!


Tiesin, sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto, nyt se vyöryy rantaan.


Kyyneleet vierivät pitkin isoksi kasvaneen poskia, kun hän mietti sitä vielä tuntematonta ihmistä, joka tarjoaisi sille viimeiselle vapaana olevalle kotinsa, elämänsä ja sydämensä.

Hölmö, et ymmärrä mitä teet
Sen uuden ihmisen pitäisi omata kokemusta koirista, ymmärtää positiivista vahvistamista ja myös osata jakaa oma huomionantonsa niin, ettei pieni huomionkerjäläinen saisi kaikesta huomiota - ettei siitä tulisi ongelmakoiraa. Pentujen omistaja kertoi puhelimessa arvelevansa, että se tarvitsisi maita ja mantuja hallittavakseen, täyttä elämää ja paljon tekemistä, kokemista ja "isännän paikan" jossain maalla.
Hullu, vain hullu kohtaloaan pakenee
Olisiko se mahdollista? Ei. Mutta jos luopuminen sattuu enemmän kuin ajatus mahdollisista ylipäästävistä ongelmista? Perheäänestys totesi perheen olevan ainakin yhtä hullu kuin isoksi kasvanut pieni ihminen ja ilon läikähdys tuntui sydämessä.
Hei, ethän mee!!! Hei, ethän mee!!!

Tarkoitettu tai ei, mutta niin siinä kävi. Koskaanikinämilloinkaan ei pentulaatikolla pentu ole ottanut minuun niin kovasti kontaktia kuin Sulo - Kylkimyyryn Kontian Somalainen - teki heti olemassaolonsa alkusenteiltä. Jokin sai minut huolestumaan sydänjuuriani myöten juuri Somalaisten pentujen kohtalosta heti, kun avunhuuto niiden emon kuoltua saavutti paimensukuispiirit ja facebookin. Jokin sai Outin tuomaan Sulon, Sievän ja Söpön ( joista tuli Elli ja Lumo ) meille Wiiman hoitoon, jokin sai Wiiman ottamaan ne äidinrakkaudella heti vastaan ja tissille. Jokin sai Sulon katsomaan minun silmiini ja sieluuni heti, kun se silmänsä auki sai ja jotenkin se ujuttautui sydämeeni tavalla, mitä kukaan pentu koskaan ei ole ennen tehnyt.

Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa...
Olemme kulkeneet Sulon kanssa jo pitkän matkan. Moninkertaisesti pidempi matka olkoot vielä seikkailuna edessämme. Luovutusiän jälkeen olemme jo olleet navetassa, teurastaneet kukkoja, autoilleet kylällä asioilla ja Pohjois-Karjalassa kukkojenhakuvisiitillä sekä olleet Histamiinin koirahoitolassa koirakurssilla ja yöpymässä yhteisellä patjalla. Sulo osaa tulla kutsusta luo, istua ja ottaa kontaktia, haukkua komentaa antamaan ruuat nopeammin varsinkin kun ruokana on yhdessäteurastettua kukkoa ( jolloin se ei saa ruokaa nopeammin vaan hitaammin, käytyään ensin hiljaa maahan odottamaan kauniisti ), käydä pissillä ja kakalla ulkona jos sen muistaa viedä tarpeeksi usein, riehua ja koittaa purra ja repiä kaikenlaista niinkuin normaali pentu konsanaan. Sulolla ja minulla on suhde, joka toivottavasti on antoisa meille molemmille.
 Ilpon kanssa juoksemassa.

Sulolla on tehtävä, ja se on olla Rakas Ystäväni, maatilan monitoimikoira, paimenkoira, vahtikoira, lasten kaveri, uimavahti, ja tulevaisuudessa ehkä joskus isäkoira muutamalle pentueelle, jos kaikki hyvin käy.
Älä pelkää, yhdessä mennään.
  Kukonteurastuksessa.