maanantai 18. heinäkuuta 2011

Minusta on tullut lukija...

Avaan blogin, tämän oman, jo varmaan kymmenettä kertaa. Tuijotan Sulon kuvia ja mietin, miten siellä pienelle koiralle riittää ymmärrystä ja tekemistä, kun itse olen täällä.

Nieleskelen kyyneleitä katsoessani varsojen ja niiden emien kesäriemua, ja mietin, miltä Rosmariini nyt näyttää, kun on päiviä mennyt sen näkemisestä. Onkohan niillä hyvä olla?

Millainen keli siellä edes on. Ikkunoita ei saa avata ilmastoinnin takia, ja sälekaihtimien välistä näen välillä aurinkoa, ja välillä kerrostalon välistä pilkahtavan taivaan näen täyttyvän pilvistä.

Lapsuusmuistot itkettävät ja luen niitä uudelleen ja uudelleen. Mitenkähän ne soluttavat neljännekset, joista mies kertoi. Kutsuikohan hän niille eläinlääkärin?

Uudet kukot, horniolaiset nuorikot Koivunen ja Kuusinen ehtivät onneksi jo tottua hyvin uusiin kanoihinsa ennen tänne joutumistani, mutta mitenkähän muut kanat voivat - onnistuiko joku hautomaan lisätipuja, kun niille kanalasta eroon otetuille kävi niin kehnosti, että hävisivät ( tai joku söi! ), onkohan kana pysynyt kanalassa, ja menikö se yrittämään niitä munia vielä hautomaan? Onkohan munat kerätty pois, pitääpä muistaa kysyä.

En muista sanoa kaikkea, en puoliakaan täältä. En edes tiedä, mitä kaikkea päivän mittaan siinä teen, havainnoin, ja katson. En kykene järkevästi luettelemaan, missä järjestyksessä mitäkin, miten kaikesta selviää, kun se on vain niin sitä elämää, joka henkäyksellä ja tarpeen vaatiessa.

Lapsia on kova ikävä, eivät nuo edes puhelimessa suostu puhumaan. Esikoisen kanssa facebookissa sentään, ja vastuuntuntoisesti hän onkin siellä kaiken hoitanut, parhaansa mukaan ja varmasti hyvin. Mutta silti minä en tiedä, kun tosiaan kaikkea en edes osaa kertoa, miten, miksi ja milloin. Kuopus saa raivareita kuulemma, ja niitäkin on kova ikävä.

Vuodenaika on menettänyt merkityksensä. Kanttarelliaika, kuulemma, mutta minulla on tunnistamaton sieni kahden bakteerin kanssa silmää asuttamassa. Huono olo, kipulääkkeitä, avaavaa lääkettä, suihkeita, tippoja, kortisonia, antibioottia. Selkäkin jo valittaa, kun vaan makaan, istun tai vähän kävelen. Vatsa ei toimi ja ruoka ei maistu. Valivalivalivali. Silti kaikki on miljoona kertaa paremmin kuin asioitaan voihkivalla huonekaverilla.

Pakkoloma. Ihan on kyllä väärään aikaan. Senkin elämä. Anna minun elää.

4 kommenttia:

  1. Tuntuu, kuin olisit ihan väärässä paikassa...kuitenkin sinun on nyt pakko olla siellä, jotta pöpöt saadaan kuriin.
    Uskon, että kotiinpääsy tuon jälkeen on juhlaa.
    Voimia toivotan sinulle. Toivottavasti joku tuo edes mansikoita.

    VastaaPoista
  2. Pikaista paranemista toivottelen!

    VastaaPoista
  3. Voi kyllä se nyt kestää :( Kovasti toivon minäkin, että pöpöt silmästä häviäisivät vikkelään!

    VastaaPoista
  4. no voi ei,pitipä sattua kurjasti:( halauksia sulle ja paranemis-säteitä täältä meiltä <3

    VastaaPoista