Poikkeuksellisesti julkaisen tämän Karjakon-blogin tekstin osin myös täällä. Mikäli et tahdo lukea osin yksityiskohtaistakin tekstiä lehmän teurastuksesta, älä lue enempää. En vastaa lukijoiden järkyttymisestä. :( Tapahtui tänä jouluna:
Juoksen paniikissa navetalle. Mies soitti juuri ja kertoi, että Aurora-lehmä on liukastunut ja sen jalat ovat levinneet pahasti sammakkoasentoon. – Se ei selviä, ajattelen ja huohottaen kiiruhdan navetan uudemmalle lehmäpuolelle. – Voi hirveetä, sanon ääneen ja mies myöntelee.
Käännämme lehmän sille edullisempaan asentoon, mutta se ei yritäkään korjata vasemman takajalkansa asentoa. – Menetetty peli, totean hiljaa ja taas mies myöntelee, kun ei muuta voi. – Mitä sen kanssa tehdään? mies kysyy ja minä sanon vain ”En tiedä.”, koska todellakaan en tiedä.
Kömmin päiväunille, sillä olen aivan uninen valvottuani kaksi edellistä yötä miltei aamuun jouluvalmisteluja tehden. Lahjat on paketoitava yöllä, etteivät lapset niitä näe. Laatikoiden tekemiseenkään ei tuntunut olleen aikaa päivällä, joten neki n valmistuivat yöllä. Se kostautuu. Silmiä painaa, mutta uni korjaa tilanteen.
Uni ei kuitenkaan korjannut Auroran tilannetta. Se on yhtä hankalassa asennossa edelleen, kun menemme navettaan uudestaan. Käännämme sitä, mutta se ei pysty yrittämään ylös. Revähtänyt, halvaantunut. Rikki koko lehmä. Voi surku. Muistelen Auroran syntymistä, kun Varpu-hieho sitä synnytti. Synnytys meni muuten hyvin, mutta kohdusta meni rikki joku suuri verisuoni, ja eläinlääkärin apuyrityksistä huolimatta Varpu kuoli verenvuotoon pystymättä lypsämään pisaraakaan maitoa tai hoitamaan vasikkaa itse. Muistoihini on syöpynyt kuva siitä, kun Varpun emättimestä valui verta kuin puutarhaletkusta olisi laskettu.
Auroran oma poikiminen oli myös muistoihin tallentuva tapaus. Sen vasikka oli todella tiukassa, että emme miehen kanssa saaneet kahdestaan vedettyä Auroran ponnistellessa voimiensa äärirajoilla, ja vasta naapurin miehen tultua apuun vasikka syntyi. Ihmeen kaupalla tuo vasikka, Ilona, kuitenkin oli hengissä ja siitä on kasvanut kelpo hieho. Aurora oli monta päivää kipeä poikimisen jälkeen ja kun se siitä tokeni, se potki raivokkaasti aina lypsiessä, kunnes tottui toimitukseen. Viime ajat se oli hyvin vaivaton peruslehmä, ja sen sorkatkin hoidettiin joulukuun alussa moitteettomiksi seistä ja kävellä.
- Mitä sen kanssa tehdään? mies kysyy uudelleen. – Lähtis kai siitä hyvät lihat.
Pelkään, että en osaa, en pysty. Soitan paikalliselle teurastusyritykselle, jossa ollaan niin kiireisiä joulun kanssa, ettei sieltä liikene apua.- Valitan, sanoo yrityksen omistaja, vuoden kiireisin sesonki menossa, kinkkuja tässä jaellaan. Ymmärrän tietysti. Pahoittelen häiriötä ja toivottelen hyvää joulua. Soitan myös eräälle nuorelle miehelle, jonka tiedän olevan metsästysseurassa, tai ainakin luulen niin, mutta hänkään ei osaa sanoa, ketä voisin pyytää auttamaan. Varsinkin tällaisella aikaa, aatonaattona. Kiitän, ja mietin pää savuten, mitä pitäisi tehdä.
- No, lopettaa se joka tapauksessa täytyy, juttelemme ja ryhdymme toimeen. Mies hakee pulttipistoolin ja siirrämme lehmän käytävälle. – Voi että, voivottelen ääneen. – Kohta helpottaa, sanon Auroralle ja silmäni kostuvat. Voi että inhoankin näitä tilanteita!! Mies täräyttää tainnuttavan tällin lehmän otsaan ja sen pää putoaa kerrasta. Armelias taintuminen, ajattelen, ja teen sen, mitä pitää. Veri pulppuaa käytävälle tarkistettuani ensin lehmän silmästä, ettei se reagoi kosketukselle. Lehmä korahtaa muutaman kerran, veri syöksyy ulos ja muutaman liikahduksen jälkeen on hiljaista. Sydän lakkasi lyömästä. Auroran elämä on ohi, mutta minun työni vasta alkaa.
Traktori on ajettu lehmää lähimmän oven eteen ulos ja mies selvittelee pitkiä liinoja. – Mistähän tuo olis viisain ottaa kiinni, mies kysyy ja päädymme yrittämään yhtä tapaa. Esikoispoika rientää traktorin rattiin ja peruuttaa hitaasti poispäin ovelta. Lehmä nytkähtelee ja liikkuu kohti ovea. Sen pää taipuu karmiin ja näyttää järkyttävältä, mutta onneksi se ei tunne enää mitään. Nyt sille on ihan sama, miten sitä revitään. Minun tekee silti pahaa, kun niskat rusahtavat hieman lehmän liukuessa ovesta ulos märälle lumelle. – Aika helpostihan tuo tuli, mies toteaa ja kiinnitämme lehmän takajaloista traktorin paalipihtiin.
Kävelen kuin hautajaissaattueessa traktorissa roikkuvan lehmänruhon perässä konehallille, jonka suojiin traktori lehmineen peruutetaan. Mies laskee ruhon sopivalle korkeudelle ja minä valitsen veistä. – Iso vasikka. Tämä on ihan kuin vasikka, iso vasikka, hoen ääneen ja viillän ensimmäisen kerran utareen vierestä. Pian utare jo heiluu minusta katsoen vasemmalla ja tihkuttaa hiljalleen maitoa nurjalta puoleltaan. Irrotan utareen kokonaan ja avaan vatsan.
Vatsanpeitteiden läpi on mentävä varovasti, sillä en tahdo puhkaista pötsiä. Pienen suloisen rasvakerroksen alla pötsi vyöryykin jo minua kohti ja ensimmäisen kerran minua hirvittää todella. – Kyllä se vielä raatokeräilyyn kelpaa, jos et onnistu, kannustaa mies ja minä jatkan. Löydän peräsuolen ja irrotan sen kantimistaan laajasti, saan sen siististi ruhon ulkopuolelle. Pötsi ja muut mahat pullahtavat ulos kuin itsestään ja jäävät roikkumaan ruokatorven varaan. Otan maksan ja leikkaan siitä pois sappirakon. Kylläpäs maksa painaakin!! Ruokatorveen taiteilen narusta moninkertaisen solmun. En tahdo tippaakaan karvaita ruuansulatusnesteitä sotkemaan ruhoa ja lihoja.
Mies työntää sisälmyksiä ulos konehallin lattialta. Katseeni kiinnittyy erääseen pussimaiseen elimeen, jossa on pienen kämmenen kokoisia palleroita. Kohtu! Käännyn sitä kohti ja avaan kudospussit. Nieleskelen itkua, kun kohdusta paljastuu täydellinen, kauniin värinen lehmävasikka, jonka olisi ollut määrä syntyä huhtikuussa. Tämä on teurastuksen pahin vaihe. Syytön, joka ei saanut mahdollisuutta edes syntyä. Asettelen vasikan kauniisti sankon päälle, jossa on jo emän maksa ja munuaiset. Puistelen päältäni pahan mielen ja jatkan.
Nyljen taljaa hiljalleen kintereistä alaspäin. Mies pitää leperettä ja pyytää varomaan sormiaan. Varovasti, varovasti, tarkoitus onkin. Ei tässä hosumalla kannata pilalle mitään pistää. Kun pääsen häntään ja siitä alaspäin, nahka valuu kuin melkein itsestään, kuin takki pois Auroran yltä. Ei lehmä tunnu enää Auroralta, ruokaa se jo nyt tuntuu sydämellenikin olevan ja tahdon vain saada kaiken mahdollisimman siististi tehtyä.
Kolmen tunnin päästä siitä, kun Auroran sydän lakkasi lyömästä, lopetan siihen, kun lehmän pää tipahtaa irti. Olen yltä päältä veressä, hihoista saa puristaa puhdasta verta, samoin lahkeista. Mies nostaa traktorin etukuormaajan niin korkealle kuin pystyy, ja lehmän torso jää roikkumaan konehallin suojiin päiväksi, pariksi. Minusta tuntuu yhtä aikaa pahalta ja hyvältä. On epäreilua, että terve, hyvä lehmä ei saa elää, mutta on äärettömän hyvä, että onnistuin teurastamaan sen: ettei rakkaudella omin käsin kasvatettu lehmä elänyt turhaan, etteivät sen huippulaadukkaat lihat menneet hukkaan – samaan aikaan kun muualla maailmassa nähdään nälkää.
*
Aatonaattona suolistettu ja nyljetty lehmä odottaa paloittelijaansa, vaikka on Joulupäivä. Viivyttelen ja nukun pienet aamupäiväunet aamunavetan jälkeen, ja onnekseni saan apujoukkoja. Apujoukot huolehtivat monista asioista, ja tulevat myös paloitteluun kaveriksi. Pesen suuren, 100 litran korvon kinkunsuolauksen jäljiltä huolella, ja haetutan miehellä kokonaisen filmivanerin niinikään karjakeittiöön kunnolla pestäväksi. Tyhjistä 200 litran öljytynnyreistä teemme jalat, paksusta vanerista pöydän ja filmivanerista puhtaan liukkaan pinnan, jossa voi leikata lihaa. Lehmän ruhon alle virittelen puhtaan pressun, ja vaatteeni ovat juuri pesukoneen kautta kuivausrummusta otetut. Jälleen sujautan käteni uusiin, puhtaisiin nitriilihanskoihin, niitä on mukana taas laatikollinen siltä varalta, että joudun vaihtamaan.
Aloitan lehmän oikeasta etujalasta. Sorkat ja sääret polviin asti olen poistanut jo toissapäivänä, mutta nyt alkaa lihanleikkaus ja ruhon paloittelu. En ole tehnyt tätä koskaan lehmälle, vasikoita olen teurastanut useita kymmeniä, samoin muutamia lampaita ja vuohia. Niitä en ole koskaan niin oikeaoppisesti edes yrittänyt paloitella, koskapa olen syöttänyt ne lihat ja luut koirille. Huokaisen ja vitsailen jotain apujoukoilleni ja alan veistää. Saan jalan irti ”olkapäästä”, lapaluu jää vielä kiinni, mutta komeita lihoja jo tästäkin saa irti. Laitamme jauhelihaksi tarkoitetut lihapalat korvoon ja jatkan osien irrottelua.
Vasen jalka, kupeilta kalvojen peittämiä lihasuikaleita, jotka heitän suosiolla koirille menevään kasaan. Kylkiluiden kohdalla mietityttää, miten saan ne irti ja mies kiikuttaa sahaa ja kirvestä, jotka minä pakotan pesemään vahvoilla pesuaineilla. Lopulta päädyn vetämään teurastusveitsellä kylkiluut irti toisistaan ja vääntämään ne vain sitten pois paikaltaan. Minulle tulee hiki, vaikka ulkona myllertää melkoinen tuuli ja räntäsade. Kehitän tekniikan, irrotan kylkiluun toisensa jälkeen ja apujoukot taiteilevat niistä lihat irti. Käytän kirvestä lopulta vain katkaistakseni selkärangan, kun kaikki syötäväksi kelpaava liha on veistelty pois.
Kun minulla on jäljellä vain lanne sekä paistit, otan kännykälläni kuvan ja huokaan. Miten ihmeessä minä saatan tämän osata? Olen kadottanut ajan ja paikan tajun, ja laulan täysillä radiosta tulvivien joululaulujen mukana. Lempijoululauluni ”Näin sydämeeni Joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen” soi monta kertaa. Laulan kovaa ja korkealta – kun olen nyt jo yksin apujoukkojen lähdettyä vastaanottamaan vieraita - ja seuraan paistilihasten kaaria. – Ei näistä syömäkelvottomia tule, jos en osaakaan leikata oikeista kohdista, sanoin miehelle, mutta kun kääntelen paisteja ja fileitä myöhemmin filmivaneripöydälläni, ihmettelen niiden näyttävän täsmälleen samanmuotoisilta kuin aiemmin palautuksena teurastamoltakin tilatut. Osasinko minä leikata paistit??
Tiedän kuulostavani omahyväiseltä, kun soitan miehelle, että tulisi laskemaan etukuormaajan alemmas, jotta saisin silpoa loputkin. Osaisin myös itse laskea sen, mutta en viitsi kosketella puhtailla hanskoillani mitään likaista. Kädet ovat sen verran kohmeessa, ettei hanskanvaihtokaan houkuttele. Kahdeksan tunnin työrupeaman jälkeen vedän pressun traktorin edestä sivuun, lastaan pussitetut paistit ja fileet sekä korvollisen jauhelihaksi tulevaa esikoiseni kanssa mönkijän peräkärriin, irrotan lehmän päästä korvamerkit ja suljen konehallin suuren liukuoven suojaamaan vielä koiria varten jätettyjä teurasroippeita ja luita.
Mies kävelee perässäni ja sanoo: - Täyden kympin suoritus!” Katson häntä pitkään ja sanon: ”Antaisit edes kaks kymppiä!”
Aamulla koko kroppani on aivan jumissa.
*
Tapaninpäivän iltana 100 litran korvollinen lihaa on jauhettu. En saanut mistään teollisuuslihamyllyä, joten laitoin kaiken toivoni yksityiskeittiöihin tarkoitettuun Braun-lihamyllyyni. Braun ei pettänyt, sillä sain kuin sainkin jauhettua kaikki! Vasta kun jauhoin koirille viimeisiä jauhelihan seasta pois leikkelemiäni rasvoja ja jänteitä, kone sanoi sopimuksen irti kun siipiterä hajosi kolmeen osaan. Se on kuitenkin korvattavissa oleva varaosa, joten ei hätää, yhteistyömme voi jatkua vielä!
*
Tiedän, että Sinä lukijani ajattelet varmasti monenmoisia ajatuksia tästä kaikesta. Voit pitää minua kylmänä ja tunteettomana ihmisenä, kun ylipäätään pystyin kokeilemaan moista. Saatat pitää minua raakana, kun en itkenyt, parkunut ja kyyristynyt toimettomaksi noinkin raa’an tehtävän edessä. Voit kuvitella mielessäsi hirviön, kun lauluja lauleskellen vuoleskelin eläimestä perheelle ruokaa.
Lapsena kieltäydyin syömästä mummolan hiehoa, omaa nimikkovasikkaani Senniä. Ajatus tuntui minusta vastenmielisimmältä koko maailmassa: kuin olisi syönyt parhaan kaverinsa. Senniä minulle kuitenkin syötettiin, sillä lapsenmieli ei jaksanut valvoa kaikkia jauhelihakastikkeita tai paisteja, ja Sennin teurastamisen tuska katosi pian. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tärkeämmäksi minulle on tullut se, että tiedän, mitä syön. Ja silloin, kun ruoka tulee eläimestä, minulle on entistä tärkeämpää tietää, millaisen elämän eläin on elänyt.
Aurora syntyi kirjaimellisesti syliini, se kasvoi ruokkimanani, pitelin sen häntää, kun sitä siemennettiin ensimmäisen kerran. Olin sen vieressä ja autoin sen vasikkaa maailmaan kun se synnytti, ja lypsin sitä ensimmäisen kerran. Lypsin sitä kaikki ne kerrat, jolloin se potki kuin piru olisi ollut irti, lypsin sitä kun se oppi olemaan luottavainen ja rauhallinen. Silitin sitä, kun tainnuttava ase läsähti sen otsaan ja olin rauhallisesti sen vieressä, kun sen sydän lakkasi lyömästä.
Sillä oli nimi, sillä on historia. Sen ei tarvinnut lähteä koskaan kotoa eikä sen tarvinnut elää elämäänsä turhaan. Sen muisto olisi häväisty, jos se olisi laitettu suurriskisen teurasjätteen tuhoamislaitokseen. Aurora ei ollut riski. Aurora oli lähiruokaa parhaimmillaan: ensin maitona, nyt lihana.
Eläköön lehmä! Eläköön uudenoppiminen ja ennakkoluulottomuus! En tunne olevani enää se kirkonkyläläinen opettajien lapsi. Olen Maatilan Emäntä ja erittäin ylpeä siitä, mitä olen elämässäni oppinut!
